Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

Edit: Mikään tuskin voisi olla ironisempaa kuin Päivi Räsäsen vertaaminen Hannu Salamaan, mutta näin kuitenkin tehdään, koska ajat ovat sellaiset kuin ovat. Antti Hurskainen kirjoittaa tästä Ylioppilalehden esseessään. Kirjallisen kromeluurin alla (tl/dr) tärkeä pointti on kysyä, että mitä Räsänen oikeastaan haluaa sanoa, mille hän vaatii sananvapautta? Hän väittää, ettei halua loukata tai syrjiä ketään, toisin kuin Salama, joka suoraan kertoi, että halusi ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Kutsuessaan seksuaalivähemmistöjä ”syntiksiksi” taas Räsänen ei katso loukkaavansa heitä. Ehkä hänenkin pitäisi tunnustaa, että kyllä hän oikeasti vähemmistöjä haluaa loukata, ja sitten voitaisiin keskustella siitä, minkälainen vapaus siihen voi olla.

(Ja noin muuten pidän Räsäsen syytteitä naurettavana hakuammuntana, jolla tuskin edistetään mitään hyviä päämääriä. Räsänen tulee selviytymään tästä voittajana, oli oikeuden tuomio mikä hyvänsä.)

Uusliberalismin krapulasta (vastine Sixten Korkmanille)

Täällä on aikaisemminkin pohdittu Sixten Korkmanin uusliberalismikritiikkiä, ja uusimmassa kolumnissaankin hän käsittelee uusliberalismia ja pitää sitä populismin kasvualustana.

Tällaisiin arvioihin on helppo vasemmistolaisen tietenkin yhtyä. Kyseessä on lähes marxilainen ajatusrakennelma siitä, että ”syvärakenne” (ihmisten taloudellinen puute) määrittää ”pintarakenteen” (katkeruuden kanavoitumisen populistisiin liikkeisiin). Tämä katsantokanta nauttii suurta suosiota koska a) se vaikuttaisi perustuvan konkreettisille tosiasioille b) se tarjoaa moraalisen jalkatuen kritisoida maailman vääryyttä. Kun rasismi ja muu vähemmistöihin kohdistuva viha kumpuavat yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaikuttaa siltä että meillä on humaani tapa ymmärtää ja taistella niitä vastaan.

Mutta onko yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja ääriliikkeiden välillä suora linkki? Ehkä rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki on aidosti rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki ihan omasta tahdostaan, ei siksi että hänellä olisi ollut taloudellisesti niukka lapsuus.

Taloudellinen epävakaus luonnollisesti ruokkii poliittista epävakautta, mutta onko nykyinen eurooppalainen aateilmasto selitettävissä pelkästään sillä? Tällä hetkellä äärimmäistä taloudellista kurjuutta on Suomessa varsin vähän. Elämme ennen näkemätöntä taloudellista yltäkylläisyyden kautta, jolloin perusduunarikin on rikkaampi kuin keskiluokka vielä sata vuotta sitten. Toki on olemassa marginaalinen, absoluuttisessa kurjuudessa elävä väestönosa, mutta poliittiseksi liikkeeksi sillan alla elävistä kodittomista ei ole. Samoin populististen liikkeiden kannattajissa on paljon heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia, mutta harva heistä elää aidossa puutteessa tai hyvinvointivaltion ulkopuolella. Pikemminkin katkeruutta ruokkii tunne eriarvoisuudesta ja siitä, että jossain eliitti mässää ja katsoo tavallista kansaa nenänvarttaan pitkin.

Korkmania arvostelee Kansan uutisissa myös Anna Kontula. Hänen mukaansa populismin kannattajista merkittävä osa on keskiluokkaa. Tämä noudattelee hänen omaa ideologista karttaansa ja käsitystään ”pikkuporvaristosta” (ääri)oikeistolaisuuden käyttövoimana (Kontulan asiaa käsittelevä kirja on lukematta, mutta kirjaston varauslistalla ja asiasta tullee raporttia myöhemmin). Hänelle vasemmistolaisena (~kommunistina) taas köyhällistö on vallankumouksellinen potentiaali, jonka rooli (oikeisto)populismin lähteenä on aina vasemmistolle ollut koko lailla ongelmallinen. Olen jossain määrin Kontulan kanssa samaa mieltä, mutta tarkempi analyysi vaatisi, että ”luokka” määriteltäisiin kattavasti vuoden 2022 kontekstissa. Esimerkiksi: onko meillä enää muuta kuin keskiluokkkaa? Populististen liikkeiden, kuten perussuomalaisten, kannattajat ovat keskimäärin heikommin koulutettuja (”heikosti koulutettu” on myös joidenkin vasemmistolaisten haukkumanimi, kun halutaan osoitella duunareita), mutta onko esimerkiksi asunnon ja kaksi autoa omistava ja lomat Thaimaassa viettävä palkansaaja varsinaisesti ”köyhällistöä”?

Ongelma on oikeastaan siinä, että kaikkien jakama narratiivi omasta yksilöllisyydestä ja suhteesta yhteiskuntaan on sellainen, että jossain on jokin eliitti, joka meitä kusettaa ja verottaa ja ylläpitää ”rakenteita” ja jota vastaan juuri minä taistelen, jonka vuoksi juuri minun tarinani on autenttinen. Olen yrittänyt aikaisemmin pohtia samaa ilmiötä (mm. otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo, joka oli siinä määrin vajavainen artikkeli, että se varmasti pitää kirjoittaa paremmalla ajalla uusiksi). Kysyttäessä kaikki kertovat olleensa koulukiusattuja, kaikilla on erimielisyyksiä vanhempien kanssa, joutuneet käymään tasapäistävän peruskoulun, kamppailemaan paikastaan maailmassa, tekemään töitä menestyksensä eteen ja sen seurauksena onnistunut tai epäonnistunut, tullut petetyksi tai huijatuksi, joutunut maksamaan veroja, saanut elämässä vähän vähemmän kuin olisi oikeasti ansainnut, kokenut ettei ole saanut hyödyntää omaa täyttä potentiaaliaan.

Esimerkkinä taloustutkija (ei kirjailija) Juha Itkosen twiitin aiheuttama keskustelu: hänen mukaansa päivätreidaajat ovat turhia kansantaloudelle. Koirat kalahtavat ja päivätreidaajat vastaavat: he ovat omasta mielestään ahneita pankkeja vastaan taistelevia robinhoodeja, oikeasti. Esimerkki on kenties kaukaa valittu, mutta kenties valittu juuri siksi: ihan kaikki kuvittelevat olevansa pienen ihmisen puolella jotain monoliittia vastaan.

Protestiliikkeissä ja populismissa tämä narratiivi osataan valjastaa käyttöön (en mene tässä varsinaisiin salaliittoteorioihin, jotka ovat saman ilmiön ääritapaus). Kukapa ei haluaisi olla osa kansanliikettä, joka pudottaa korruptoituneen eliitin jalustaltaan (oikeistopopulistinen tulkinta) tai purkaa hegemonisia valtarakenteita (postvasemmistolainen tulkinta). Ylipäätään ei ole olemassa sellaista poliittista liikettä, jonka iskulausevalikoimaan kuuluisi ”eliitin”, ”status quon” tai ”vallanpitäjien” tukeminen. Tulemme siihen paradoksiin, että eliitit ovat vallassa ja rakenteet voivat hyvin, vaikka kukaan ei niitä varsinaisesti koe kannattavansakaan.

Sosioekonomiset syyt ovat siis vain yksi muuttuja. Tärkeämpää on oman individualistisen narratiivin korostaminen, joka johtaa identiteettipolitiikkaan, joka on löyhyydessään ainoa mahdollinen yhteenliittymä, johon post-ihminen kykenee. Identiteettipolitiikan ytimessä on kokemus kuulumisesta ryhmään, jota sorretaan. Yleisimmin ajatellaan tällaisia ryhmiä olevan esimerkiksi homot tai mustat, ja homofobia ja rasismi ovatkin jakamassamme maailmassa vallitsevia tosiasioita. Listaa voisi jatkaa kaikkien tuntemalla tavalla siten, että sen ulkopuolelle jäävät vain valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, eli varsin pieni vähemmistö etenkin globaalissa katsantokannassa. Lisäksi myös valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, ja ehkäpä etenkin he, kokevat olevansa uhreja.

Kun ihan jokaisella on vakaa tunne siitä, että juuri hän (ja mahdollisesti hänen edustamansa ryhmä) on erityisen syrjitty, päähänpotkittu, sorrettu ja kusetettu, ei ole vaikea löytää populististen liikkeiden kannattajia ihan ilman sosioekonomisiakin syitä. Sen jälkeen voi miettiä, mitä todella tapahtuu tässä tilanteessa, jos talous nytkähtää kunnolla ja ihmiset todella alkavat kokea puutetetta. Sanotaan, että yhteiskunta on vain kolmen lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Arvio: Don’t look up

Don’t look up on Adam McKayn ohjaama satiirinen komedia, josta tyylillisesti tulee ensimmäisenä mieleen tekijän aikaisempi elokuva The Big Short (2015) ja lähtökohdiltaan Armageddonia (1998). Kuten kaikki jo tähän mennessä tietävät, kertoo se maapalloa lähestyvästä komeetasta; Leonardo diCaprion ja Jennifer Lawrencen näyttelemät astronomit yrittävät varoittaa, mutta poliitikot politikoivat ja bisnesmiehet ahnehtivat ja lopussa kaikki kuolevat, paitsi Jonah Hillin näyttelemä presidentin avustaja. Elokuva on yleisesti ymmärretty ja tunnustettu allegoriaksi ilmastonmuutoksesta ja miksei myös hieman covid-pandemiastakin ja kyvyttömyydestä reagoida globaaleihin uhkakuviin. Tietyssä kyynisyydessään se on jopa realistisempi kuin katastrofielokuvat yleensä: maailmanlopun lähettiläätkin joutuvat odottamaan presidentin vastaanottoa, siinä missä lajityypin muissa edustajissa kansallinen hälytystila on päällä alkutekstien jälkeen. Toisaalta sitä on syytetty jopa liiallisesta saarnaavuudesta: kyseessä on elokuva, joka tarkoitus on ennen kaikkea muuttaa ihmisten ajattelua.

Mutta muuttavatko tällaiset elokuvat mitään ihmisten ajattelussa? Kerronnan ja näkökulman kannalta elokuva noudattelee samaa perinteistä kaavaa: katsoja asemoidaan kriittiseen positioon, jossa maailma on tullut hulluksi ja hän näkee totuuden, koska hän on yksi niistä, jotka ”katsovat ylös”. Sen sijaan poliitikot, suuryritykset ja kahden edellisen kontrolloima media vievät massoja harhaan. Katsoja saa hyvät naurut tyhmien punaniskojen ja kyynisten poliitikkojen kustannuksella, koska valistuneena yksilönä ei kuulu kumpiinkaan. Katsojan itsensä ei siis tarvitse muuttaa omaa ajattelutapaansa, ongelma on aina jossain muualla, niissä jotka eivät ole vielä avanneet silmiään.

Elokuvan ilmiselvä viesti on, että tulisi luottaa tieteeseen ja asiantuntijoihin poliittisen propagandan sijasta. Mutta on olemassa myös toisenlainen luenta. Oli sitten kyse ilmastonmuutoksesta tai korona-pandemiasta ja rokotuksista, aina löytyy koulutettuja tiedeihmisiä, ”sisäpiiriläisiä” ja vaihtoehtoisia asiantuntijoita, jotka ottavat todenpuhujan roolin. Tällöin medialle, hallitukselle ja suuryrityksille (”big pharma”) jää propagandistin rooli — juuri kuten elokuvassa. En nimeä näitä henkilöitä, mutta tiedämme keitä ovat Tokentuben tohtorit, jotka asiantuntevasti kertovat rokotteiden tappavan.

Salaliittoteoreetikon silmin maailma näyttää nimenomaan tältä: maailma on tullut hulluksi ja yksittäiset ”silmänsä avanneet” näkevät totuuden. Ilmastonmuutosdenialisti avaa silmänsä: ulkona on lunta, joten ”ilmastonmuutos” ei voi pitää paikkaansa. Koronadenialisti ”tekee oman tutkimuksensa” ja koska kukaan tuttu ei ole kuollut koronaan, sitä e ole olemassa. Siitä hypätään johtopäätökseen, että rokotteen tarkoitus on tappaa ihmisiä.

Elokuvan sanomaan myönteisesti suhtautuville se tarjoaa samaistumispintaa: pelastussanoma on otettu vastaan. Ilmastonmuutoksen kieltäjille se toimii osoituksena siitä, miten valtamedia ja suuret korporaatiot levittävät propagandaa, jolle hän itse kuitenkin on immuuni. Lopputulema on, että kukaan ei aidosti ota opikseen ja muuta mielipidettään tällaisten elokuvien vuoksi.