Vapaus, kuten muutkin vastaavat ihmisen keksimät käsitteet, on riippuvainen kielisysteemistä pikemminkin kuin mikään ”olio itsessään”, vaikka meillä onkin vahva tunne siitä, että vapaus on helposti määriteltävissä: ”sitä joko on tai sitä ei ole”.
Jonkinlaisena minimimääritelmänä voi pitää sitä, että silloin on vapaa, kun kukaan ei ole estämässä tai pakottamassa. Käytännössä tämä toteutuu vain jättämällä järjestäytynyt yhteiskunta ja muuttamalla yksin keskelle metsää. Vasta silloin voi olla varma, että kukaan ei ole rajoittamassa yksilön vapautta. Monet filosofiset teoriat onkin ollut tapana aloittaa tästä nollapisteessä, jonne nyt yritämme palata takaperin. ”Luonnontilassa” vallitsee vapaus (tai sitten ”kaikkien sota kaikkia vastaan”), mutta heti kun yksilömme tapaa toisen ja muodostaa yhteisön, alkaa se rajoittaa hänen vapauttaan. Työnjako onkin järkevää: toinen metsästää, toinen keräilee ja niin edelleen, mutta tällainenkin yksinkertainen sopimus alkaa jo rajoittaa yksilön vapautta sillä että molempien tulee täyttää oma osansa sopimuksesta.
Myös muilla tavoilla täytyy löytää yhteiselämään säännöt: kahden hengen yhteisössämme toinen osapuoli haluaa hakata viidakkorumpua kaiket yöt, mikä rajoittaa vapauttani nukkua, joten hänen vapauttaan musisointiin täytyy rajoittaa tiettyihin kellonaikoihin. Mitä monimutkaisemmiksi ja suuremmiksi tällaiset yhteisöt kasvavat, sitä enemmän ne tarvitsevat sääntöjä. Ensimmäiset ihmisyhteisöt pärjäsivät suulliseen perinteeseen perustuvilla säännöillä, mutta jo varhaisessa maatalousyhteiskunnassa tarvittiin muistiin kirjoitetut Hammurabin lait. Byrokraattinen nyky-yhteiskunta on massiivinen sääntöviidakko juuri siksi, että myös yhteiskunta on monimutkainen. Varmasti voi tuntua siltä, että suuri osa näistä säännöstä on turhia, tai ainakin että niiden soveltamisessa tulisi käyttää ”maalaisjärkeä”, mutta esimerkiksi jalankulkijana liikenteessä tuntuu hyvältä, että lait rajoittavat autoilijoiden vapautta ajaa jalankulkijoiden yli.
Yhteisöt ja yhteiskunnat ovat siis väistämättä vapautta rajoittava tekijä lähes määritelmällisesti. Ainoa tapa vapautua niistä on muuttaa erilleen, jolloin voi toteuttaa henkilökohtaista yksilönvapauttaan rajoittamattomasti (jos siis löytyy vielä maailmasta sellainen kolkka, jossa voi elää yhteiskunnasta erillään). Mutta olisiko tällaisen hypoteettisen henkilön elämä käytännössä kuinka vapaata? Todennäköisesti hän käyttäisi suurimman osan ajastaan perustarpeidensa — ruoka, juoma, lämpö, suoja — tyydyttämiseen. Vaihtoehtona olisi pahempi pakko kuin mitä harva moderni yhteiskunta käyttää: kuolema. Harva meistä pitäisi tällaista elämää kovin vapaana.
Vapaus on kuitenkin hyvin houkutteleva käsite, jota varsinkin poliittisessa diskurssissa viljellään. Harva käsite on yhtä ahkerassa käytössä sekä oikealla että vasemmalla. Jopa kansallissosialistien iskulause on ”tie vapauteen”. Yhdysvalloissa ”vapaus” on iskulause, mutta en edes lähde purkamaan sitä, millä tavoin ’Murica on kovin epävapaa yhteiskunta. Kaikkien vallankumousten ideaalina on ollut ”vapaus, veljeys, ja tasa-arvo” huolimatta siitä millainen vankileirien saaristo siitä on seurannut. Kaikki tietävät, mitä ”vapaus” tarkoittaa, mutta harva todella kykenee sen määrittelemään ja ehkä juuri siksi se on niin käyttökelpoinen käsite: se tarkoittaa kaikille hieman eri asiaa, mutta silti jotain positiivista, voimaannuttavaa, henkilökohtaista.
Yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on itse asiassa paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan ja juuri siksi se vetoaa meihin kaikkiin niin voimakkaasti. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt. Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä. Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida (toki on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole sisäistäneet yhteiselämän sääntöjä, mutta luultavasti suuri osa heistä on jonkinasteisia psykopaatteja, tai ainakin arkikielessä ”sietämättömiä mulkkuja”, ja kaikki me tunnemme tällaisia ihmisiä).
Yhteiskuntia (eli valtioita) ja yhteisöjä on vapaampia ja auktoritaarisempia ja auktoriteetteja legitiimejä ja vähemmän legitiimejä, mutta täysin vapaata yhteiskuntaa ei ole (edes ilman valtiota). Tietenkin tiedämme tämän ja hyväksymme, että yhteiskunnassa on työnjako: minä hoidan oman hommani ja toivottavasti muut hoitavat omansa. Maksan veroja, joilla rahoitetaan monia minua hyödyttäviä asioita. Yhteisö antaa turvaa. En aja päin punaisia (lakiin kirjattu sääntö) enkä soita rumpuja kerrostaloasunnossa keskellä yötä (mahdollisesti kirjoittamaton laki). Normaali ihminen toimii näin, vaikka hänen sisällään käyvätkin kamppailua se pikku anarkistinen riiviö, joka haluaisi rikkoa kaikkia sääntöjä ja olla ”vapaa” kaikista realiteeteistä ja ne sisäistetyt säännöt, jotka ovat tulleet ulkopuolelta, mutta jotka olemme omaksuneet osaksi omaa moraalikoodistoamme.
Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun sisäistetyt säännöt siitä, miten ihmisyhteisöissä olisi järkevää toimia, alkavat korvautua populistisella puheella, joka kuiskuttaa korvaan että tärkein sääntö on että saa tehdä mitä haluaa. Sellainen ”moraalisääntö” tuntuu poikkeuksellisen houkuttelevalta, koska se saa meidät tuntemaan, että lopulta saamme mitä haluamme, ja ennen kaikkea: sisäinen taistelumme päättyy vihdoin rauhaan. Vaikka hetkittäin tuntuisikin vapauttavalta päästä sisäinen kaaos valloilleen ja toimia ”moraalittomasti”, ei se kuitenkaan normaalilla psyykellä varustetulle ihmiselle ole varteenotettava vaihtoehto (kuin korkeintaan kovassa humalassa). Jos sen sijaan otamme moraalisäännöksi sellaisen jäsentävän periaatteen, jonka mukaan on nimenomaan hyödyllistä ja oikein olla itsekäs, ainakin fantasian tasolla olemme saattaneet samaan linjaan sisäisen vapaudenkaipuun ja ulkoiset vaatimukset. Esimerkkejä tästä riittää, ilmiselvimpänä ne taloudelliset teoriat, jotka Adam Smithiä mukaillen (tai yksinkertaistaen) pitävät taloudellista itsekkyyttä yhteiskunnille hyödyllisenä tai vaikkapa satanistit (joiden kanssa edellämainitut, usein kristityt ”konservatiiviliberaalit” eivät välttämättä haluaisi samaan kuvaan), joiden mielestä oman tahdon toteuttaminen on ainoa moraalilaki, mutta oikeastaan meissä kaikissa on sisällä pikku libertaari, joka haluaa kapinoida konsensusta vastaan.
Juuri tästäkin syystä ”toisinajattelijan” rooliin on niin houkutteleva astua. Kyseessä on modernin kulttuurin trooppi. Eikö meistä jokainen jossain määrin kuvittele olevansa toisinajattelija (myös minä tätä kirjoittaessani), ja usein nimenomaan vapauden puolella yhteisön ylivaltaa vastaan? Meistä tuntuu hyvältä ”uhrata” tietty määrä psyykkistä energiaa hegemoniaa vastaan kamppailuun, kuvitella ainakin hengessä edustavamme vastarintaa (ottaisimme punaisen pillerin, jos Morpheus sitä meille tulisi tarjoamaan) vastineeksi ”vapaudesta”, eli siitä että jossain tulevaisuudessa sisäinen vapaudenkaipuumme ja ulkoiset vaateet olisivat tasapainossa.
Tähän väliin populistin on helppo iskeä. Todellinen nykyaikainen diktatuuri ei vaadi kuuliaisuutta, vaan toteuttamaan mielihalujaan ja taistelemaan yksilönvapauden puolesta. Sen sijaan vapauden rajoitusten tai minkäänlaisen moraalisen suoraselkäisyyden ja johdonmukaisen vaatiminen on tässä kontekstissa mieletöntä. Se mikä estää tällaista systeemiä hajoamasta anarkiaan (mitä anarkialla tarkoitetaankin), on se että ihmiset ovat sillä tavalla saman ideologian läpikotaisin rakentamia, että lopulta ”yksilöllisyyttä” ja ”vapautta” toteuttaessaan toteuttavat massa-ajattelua, eli toimivat lopulta kaikki saman suuntaisesti ja yhteiskunta on muodostunut sen mukaisesti. Hyvä yhteiskunta se ei kuitenkaan ole, vaan populistin harhaan johtama massa pelaa lopulta vain populistin pussiin.