Sellaista on vapaus (surulllinen tapaus)

Vapaus, kuten muutkin vastaavat ihmisen keksimät käsitteet, on riippuvainen kielisysteemistä pikemminkin kuin mikään ”olio itsessään”, vaikka meillä onkin vahva tunne siitä, että vapaus on helposti määriteltävissä: ”sitä joko on tai sitä ei ole”.

Jonkinlaisena minimimääritelmänä voi pitää sitä, että silloin on vapaa, kun kukaan ei ole estämässä tai pakottamassa. Käytännössä tämä toteutuu vain jättämällä järjestäytynyt yhteiskunta ja muuttamalla yksin keskelle metsää. Vasta silloin voi olla varma, että kukaan ei ole rajoittamassa yksilön vapautta. Monet filosofiset teoriat onkin ollut tapana aloittaa tästä nollapisteessä, jonne nyt yritämme palata takaperin. ”Luonnontilassa” vallitsee vapaus (tai sitten ”kaikkien sota kaikkia vastaan”), mutta heti kun yksilömme tapaa toisen ja muodostaa yhteisön, alkaa se rajoittaa hänen vapauttaan. Työnjako onkin järkevää: toinen metsästää, toinen keräilee ja niin edelleen, mutta tällainenkin yksinkertainen sopimus alkaa jo rajoittaa yksilön vapautta sillä että molempien tulee täyttää oma osansa sopimuksesta.

Myös muilla tavoilla täytyy löytää yhteiselämään säännöt: kahden hengen yhteisössämme toinen osapuoli haluaa hakata viidakkorumpua kaiket yöt, mikä rajoittaa vapauttani nukkua, joten hänen vapauttaan musisointiin täytyy rajoittaa tiettyihin kellonaikoihin. Mitä monimutkaisemmiksi ja suuremmiksi tällaiset yhteisöt kasvavat, sitä enemmän ne tarvitsevat sääntöjä. Ensimmäiset ihmisyhteisöt pärjäsivät suulliseen perinteeseen perustuvilla säännöillä, mutta jo varhaisessa maatalousyhteiskunnassa tarvittiin muistiin kirjoitetut Hammurabin lait. Byrokraattinen nyky-yhteiskunta on massiivinen sääntöviidakko juuri siksi, että myös yhteiskunta on monimutkainen. Varmasti voi tuntua siltä, että suuri osa näistä säännöstä on turhia, tai ainakin että niiden soveltamisessa tulisi käyttää ”maalaisjärkeä”, mutta esimerkiksi jalankulkijana liikenteessä tuntuu hyvältä, että lait rajoittavat autoilijoiden vapautta ajaa jalankulkijoiden yli.

Yhteisöt ja yhteiskunnat ovat siis väistämättä vapautta rajoittava tekijä lähes määritelmällisesti. Ainoa tapa vapautua niistä on muuttaa erilleen, jolloin voi toteuttaa henkilökohtaista yksilönvapauttaan rajoittamattomasti (jos siis löytyy vielä maailmasta sellainen kolkka, jossa voi elää yhteiskunnasta erillään). Mutta olisiko tällaisen hypoteettisen henkilön elämä käytännössä kuinka vapaata? Todennäköisesti hän käyttäisi suurimman osan ajastaan perustarpeidensa — ruoka, juoma, lämpö, suoja — tyydyttämiseen. Vaihtoehtona olisi pahempi pakko kuin mitä harva moderni yhteiskunta käyttää: kuolema. Harva meistä pitäisi tällaista elämää kovin vapaana.

Vapaus on kuitenkin hyvin houkutteleva käsite, jota varsinkin poliittisessa diskurssissa viljellään. Harva käsite on yhtä ahkerassa käytössä sekä oikealla että vasemmalla. Jopa kansallissosialistien iskulause on ”tie vapauteen”. Yhdysvalloissa ”vapaus” on iskulause, mutta en edes lähde purkamaan sitä, millä tavoin ’Murica on kovin epävapaa yhteiskunta. Kaikkien vallankumousten ideaalina on ollut ”vapaus, veljeys, ja tasa-arvo” huolimatta siitä millainen vankileirien saaristo siitä on seurannut. Kaikki tietävät, mitä ”vapaus” tarkoittaa, mutta harva todella kykenee sen määrittelemään ja ehkä juuri siksi se on niin käyttökelpoinen käsite: se tarkoittaa kaikille hieman eri asiaa, mutta silti jotain positiivista, voimaannuttavaa, henkilökohtaista.

Yksilöpsykologisella tasolla ”vapaus” on itse asiassa paluuta esioidipaaliseen primäärinarsistiseen kaikkivoipaisuustilaan ja juuri siksi se vetoaa meihin kaikkiin niin voimakkaasti. Meissä kaikissa on sisällä se pikkuvauva, joka haluaa tissiä suuhun tässä heti nyt, ja joka ei ole kohdannut vielä niitä reaalitodellisuuden vastoinkäymisiä, jotka rajoittavat vapauttamme saada kaikki heti nyt. Heti kun pistämme päämme kohdunkaulan ulkopuolelle, olemme maailmassa, jossa fysiikan lait rajoittavat vapauttamme. Sylivauva kiukuttelee nälkäänsä, mutta lusikka ei silti meinaa osua suuhun. Pikkulapsesta tuntuu epäreilulta, että aikuiset kieltävät koskettamasta kuumaa hellanlevyä. Pian tulevat nukkumaanmenoajat ja pitäisi siivota omat jälkensä. Säännöille ei tunnu tulevan loppua, mutta lapsi ajattelee, että sitten kun hän on itse aikuinen, hän voi tehdä omat sääntönsä. Sitä päivää ei tietenkään koskaan tule. Siksi meidän kaikkien tulee elää sen pienen katkeruuden kanssa, että ehkä elimme joskus tilassa, jossa olimme täysin säännöistä vapaita, tai sitten sellainen tila olisi lähes mahdollista saavuttaa, ellei aina joku jossain olisi meitä estämässä. Se joku on tietenkin meidän omassa päässämme; ne sisäistetyt säännöt, jotka tiedämme jollain tasolla oikeiksi, mutta joita vastaan haluamme hieman kapinoida (toki on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole sisäistäneet yhteiselämän sääntöjä, mutta luultavasti suuri osa heistä on jonkinasteisia psykopaatteja, tai ainakin arkikielessä ”sietämättömiä mulkkuja”, ja kaikki me tunnemme tällaisia ihmisiä).

Yhteiskuntia (eli valtioita) ja yhteisöjä on vapaampia ja auktoritaarisempia ja auktoriteetteja legitiimejä ja vähemmän legitiimejä, mutta täysin vapaata yhteiskuntaa ei ole (edes ilman valtiota). Tietenkin tiedämme tämän ja hyväksymme, että yhteiskunnassa on työnjako: minä hoidan oman hommani ja toivottavasti muut hoitavat omansa. Maksan veroja, joilla rahoitetaan monia minua hyödyttäviä asioita. Yhteisö antaa turvaa. En aja päin punaisia (lakiin kirjattu sääntö) enkä soita rumpuja kerrostaloasunnossa keskellä yötä (mahdollisesti kirjoittamaton laki). Normaali ihminen toimii näin, vaikka hänen sisällään käyvätkin kamppailua se pikku anarkistinen riiviö, joka haluaisi rikkoa kaikkia sääntöjä ja olla ”vapaa” kaikista realiteeteistä ja ne sisäistetyt säännöt, jotka ovat tulleet ulkopuolelta, mutta jotka olemme omaksuneet osaksi omaa moraalikoodistoamme.

Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun sisäistetyt säännöt siitä, miten ihmisyhteisöissä olisi järkevää toimia, alkavat korvautua populistisella puheella, joka kuiskuttaa korvaan että tärkein sääntö on että saa tehdä mitä haluaa. Sellainen ”moraalisääntö” tuntuu poikkeuksellisen houkuttelevalta, koska se saa meidät tuntemaan, että lopulta saamme mitä haluamme, ja ennen kaikkea: sisäinen taistelumme päättyy vihdoin rauhaan. Vaikka hetkittäin tuntuisikin vapauttavalta päästä sisäinen kaaos valloilleen ja toimia ”moraalittomasti”, ei se kuitenkaan normaalilla psyykellä varustetulle ihmiselle ole varteenotettava vaihtoehto (kuin korkeintaan kovassa humalassa). Jos sen sijaan otamme moraalisäännöksi sellaisen jäsentävän periaatteen, jonka mukaan on nimenomaan hyödyllistä ja oikein olla itsekäs, ainakin fantasian tasolla olemme saattaneet samaan linjaan sisäisen vapaudenkaipuun ja ulkoiset vaatimukset. Esimerkkejä tästä riittää, ilmiselvimpänä ne taloudelliset teoriat, jotka Adam Smithiä mukaillen (tai yksinkertaistaen) pitävät taloudellista itsekkyyttä yhteiskunnille hyödyllisenä tai vaikkapa satanistit (joiden kanssa edellämainitut, usein kristityt ”konservatiiviliberaalit” eivät välttämättä haluaisi samaan kuvaan), joiden mielestä oman tahdon toteuttaminen on ainoa moraalilaki, mutta oikeastaan meissä kaikissa on sisällä pikku libertaari, joka haluaa kapinoida konsensusta vastaan.

Juuri tästäkin syystä ”toisinajattelijan” rooliin on niin houkutteleva astua. Kyseessä on modernin kulttuurin trooppi. Eikö meistä jokainen jossain määrin kuvittele olevansa toisinajattelija (myös minä tätä kirjoittaessani), ja usein nimenomaan vapauden puolella yhteisön ylivaltaa vastaan? Meistä tuntuu hyvältä ”uhrata” tietty määrä psyykkistä energiaa hegemoniaa vastaan kamppailuun, kuvitella ainakin hengessä edustavamme vastarintaa (ottaisimme punaisen pillerin, jos Morpheus sitä meille tulisi tarjoamaan) vastineeksi ”vapaudesta”, eli siitä että jossain tulevaisuudessa sisäinen vapaudenkaipuumme ja ulkoiset vaateet olisivat tasapainossa.

Tähän väliin populistin on helppo iskeä. Todellinen nykyaikainen diktatuuri ei vaadi kuuliaisuutta, vaan toteuttamaan mielihalujaan ja taistelemaan yksilönvapauden puolesta. Sen sijaan vapauden rajoitusten tai minkäänlaisen moraalisen suoraselkäisyyden ja johdonmukaisen vaatiminen on tässä kontekstissa mieletöntä. Se mikä estää tällaista systeemiä hajoamasta anarkiaan (mitä anarkialla tarkoitetaankin), on se että ihmiset ovat sillä tavalla saman ideologian läpikotaisin rakentamia, että lopulta ”yksilöllisyyttä” ja ”vapautta” toteuttaessaan toteuttavat massa-ajattelua, eli toimivat lopulta kaikki saman suuntaisesti ja yhteiskunta on muodostunut sen mukaisesti. Hyvä yhteiskunta se ei kuitenkaan ole, vaan populistin harhaan johtama massa pelaa lopulta vain populistin pussiin.

Idiotian autuudesta

Lukion ensimmäisellä luokalla pidin päivänavauksen koulun keskusradiossa. Avaus käsitteli mitäpä muuta kuin ihmisten typeryyttä, ja olihan siinä mukana aimo annos lukiolaisen ”tiedän aivan kaiken” -asennetta. Luojan kiitos pikku puheeni käsikirjoitusta ei ole säilynyt, koska nykyinen minäni saisi varmasti entistä minääni kokemasta myötähäpeästä sisäelinvaurioita.

Ehkä puheen aihe on silti ajankohtainen näin someaikana. Vielä tuolloin 90-luvulla ihmisten typeryys pysyi salaisuutena niin kauan kuin he eivät avanneet suutaan, mutta nykyisin se on helppo paljastaa globaalisti koko ihmiskunnalle verkon ja sosiaalisen median kautta. Julkisessa sanassa ihmisten idiotismin indikaattoreina olivat vain yleisönosastot ja katugallupit. Kirjoitin (ja kerroin) silloin jotain sen suuntaista, että oli gallupin asettelu miten typerä tahansa, ei typerimmänkään ehdotuksen kannatus koskaan ole täysin nolla. Vaikka gallupissa kysyttäisiin ”saako vastasyntynyttä monottaa maiharilla päähän?”, olisi jossain tietty prosentti ihmisiä, joiden mielestä se on ”ihan hyvä idea” ilman edes minkäänlaista ironiaa, vaan koska ihmiset nyt vain ovat niin helvetin typeriä.

Toki kärjistin ja provosoin, mutta aika on osoittanut tuonkin väitteen todeksi. Pikemminkin ihmisten typeryyden laajuus ja syvyys on tullut jopa yllätyksenä. Oli uutinen mikä hyvänsä, niin sosiaalisessa mediassa pahinkin onnettomuusuutinen saa alleen nauruhymiöitä ja kaikki on pakolaisten/EU:n/verotuksen/hallituksen vika. Ei ole sellaista globaalia ongelmaa, johon ei korsolainen parturikampaaja tiedä varmaa ratkaisua, vaikka ei osaakaan kirjoittaa sitä verkkoon ilman vakavia kielioppivirheitä.

On kuitenkin syytä analysoida ilmiötä laajemmin, jotta tämä ei jäisi vain ilmeisten tosiasioden toteamiseksi. Usein ei olekaan kyse vaan typeryydestä, vaan kyynisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Näinä aikoina verkko on täynnä huolestuttavia uutisia pandemiakuolemista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista. Kaikki saavat nauruhymiöitä ja ”mitävälii”-kommentteja. Näitä ei voi kuitenkaan pitää vain kyynisinä kommentteina: kyynisyys on puolustusreaktio uutisten aiheuttamaa ahdistusta vastaan. Täysin välinpitämätön ohittaisi uutiset kommentoimatta; esimerkiksi minä alan pikku hiljaa turtua niihin, vaikka olisinkin samaa mieltä niiden vakavuudesta. Sen sijaan on vaikea uskoa, että ihminen, joka reagoi niihin passiivisagressiivisesti tai ihan vaan avoimen agressiivisesti, oi olisi selkeästi pohjimmiltaan huolestunut. Jos joku kommentoi ”mitä väliä” tai ”onpa turha uutinen” tai ”miksi tällaista julkaistaan”, on selkeästi sitä mieltä, että toivoisi ettei negatiivisia uutisia julkaistaisi eikä hänelle tulisi siten paha mieli.

Samoin koronadenialismi ja rokotevastaisuus ovat aktiivista pyrkimystä hallita poikkeusaikojen aiheuttamaa ahdistusta. Reaktio tunteeseen on yleensä tunnereaktio. Siksi rationaalisuudella ei ole kommenteissa sijaa, vaikka ne usein verhotaankin kylmään kyynisyyteen: kaikki on vain ”paska median probagandaa”. Ongelman kieltämisellä toivotaan ongelman katoavan. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä enemmän asiasta uutisoidaan, sitä voimakkaamman pelkoreaktion se aiheuttaa ja sitä vahvemmin tosiasiat kielletään.

Ylipäätään ihmiset hahmottavat heikosti suuria lukuja ja tilastoja: maailma on muuttunut monimutkaisemmiksi ja globaalissa maailmankylässä numerot ovat miljoonia ja miljardeja, mutta ajattelemme silti samoilla avoilla kuin oikeassa sadan asukkaan kylässäkin. Toki meillä on käytössämme matematiikka, jolla voimme pyöritellä vaikka tähtitieteellisiä lukuja, mutta aivomme eivät silti aidosti ymmärrä lukuja kuten miljardi. On helppo ajatella miljardi saman kokoluokan numeroksi kuin miljoona, vaikka miljardi on aivan helvetin paljon (tieteellinen ilmaisu) isompi luku. Ja mitä edes tarkoittaa, että koronarokotteita on annettu miljardeja annoksia tai että maailman väkiluku kasvaa miljardeilla tai että valtion budjetti on miljardeja? Ei kenelläkään ole aitoa, käsin tuntuvaa käsitystä.

Ja sitten on tietysti se porukka, joka ei peruskoulussakaan osannut prosenttilukuja. Lienee optimistista olettaa, että jossain vaiheessa opettamatta matematiikka olisi tarttunut takaraivoon pikemminkin kuin että se olisi iän mukana karissut ja unohtunut. (Esimerkkinä parin vuoden takainen nelosolut keskustelu, jossa moni uskoi, että 5,5%-prosenttinen nelosolut on 0,8% vahvempaa kuin 4,7%-prosenttinen kolmosolut.)

Pelon tunne syntyy ihmisen syvissä aivorakenteissa (mm. mantelitumake), jotka ymmärtävät matematiikkaa vielä vähemmän, eli eivät ollenkaan. Kun henkilö kuulee rokotteeseen liittyvistä kuolemista, aiheuttaa se syvissä rakenteissa pelkoreaktion. Fimean mukaan tutkittavana on 110 kuolemantapausta, joiden epäillään liittyvän rokotteeseen. Yli sadan ihmisen kuolema kuulostaa vielä pahemmalta. Ajatus kuolemasta on pelottava, eikä sitä poista tieto, että kuolemantapauksia on 0,000028% kaikista rokotetuista. Mitä tuollainen luku kaikkine nollineen edes tarkoittaa ja mitä se on sen rinnalla, että rokote todistettavasti tappaa?

Mantelitumakkeen paniikkireaktiota hillitsee aivokuori, joka kykenee rationaaliseen ajatteluun — toisilla enemmän ja toisilla vähemmän kuin toisilla. Nopeita hermoratoja kulkevat impulssit aihetuttavat pelkoreaktion, mutta hitaampaa reittiä kulkevat kykenevät tarkempaan erotteluun. Kun pensaikosta kuuluu rapinaa, on terve reaktio säikähtää (kaikilla meillä on hieman liian säikky esivanhempi miljoona vuotta takaperin, joka jäi henkiin ja jatkamaan sukuaan liiallisen varovaisuuden vuoksi). Jos pensaikossa tosiaan on sapelihammastiikeri, taistele tai pakene -reaktio on oikea. Jos taas siellä onkin siili tai jänis, aivokuoren tarkempi tietojenkäsittely paljastaa asioiden oikean laidan ja toimintasuunnitelma on rauhoittua.

Nykyihminen toimii edelleen samoilla aivoilla kuin kivikautiset metsästäjä-keräilijät ja pelkoreaktioita sääntelevät syvät rakenteet ovat vieläkin vanhempia, koska ne ovat suoraan yhteydessä eloonjäämiseen. Ihmisten ongelmat sen sijaan ovat muuttuneet pensaikossa rapisevista petoeläimistä huomattavasti abstraktimmiksi. Samat aivoalueet kuitenkin aktivoituvat stressatessa viikon päästä olevaan tenttiin, huolestuessa työttömyydestä tai lukiessa uutisia koronasta tai ilmastonmuutoksesta tai katsoessa Tokentuben videoita myrkkyrokotteista. Mutta toisin kuin aroilla elävät esivanhempamme, emme voi reagoida ongelmiin millään käytännön toimilla. Sitä joko pakenee tai taistelee ja jää henkiin tai sitten ei, mutta aivojamme ei ole rakennettu pitämään pelko- ja stressitiloja vuosia kestäviä ajanjaksoja. Jotain on siis keksittävä.

Denialismi ja kyynisyys ovat tehokkaita defenssimekanismeja. Pusikossa rapistelevaa sapelihammastiikeriä tuskin voi jättää huomiotta, mutta vuosien päässä uhkaavan ilmastonmuutoksen voi aivan helposti. Tai kenties ei niin helposti: uhan torjuminen vaatii jatkuvaa työstämistä. Toisin kuin voisi luulla, denialismi ei ole varmuutta pelon aiheettomuudesta vaan tapa työstää sitä ja siksi se vaatii jatkuvaa toimintaa: asian toistelemista itselle ja muille, muiden pelkojen vähättelyä, ettei se vain tarttuisi itseenkin, asiaa käsittelevän tiedon kieltämistä. Denialisti kommentoi verkkoon jatkuvasti ja keksii vaihtoehtoisia selityksiä koronalle tai ilmastonmuutokselle. Hänelle ”valtamedian” uutiset ovat ”propagandaa” tai hän toivoo, ettei ”pelottelu-uutisia” julkaistaisi ollenkaan. Hän järjestäytyy ja lähtee osoittamaan mieltään, pahimmillaan se purkautuu väkivaltana.

Denialisti projisoi oman pelkonsa muihin, mutta onko edellä kuvattu toiminta mitään muuta kuin pelkoa? Itse pelko ei ole kadonnut mihinkään, se vain on siirtynyt muualle. Korona on ”vain pikku nuha”, mutta mitäs jos koronarajoitukset ovatkin kommunistien vallankaappaussuunitelma ja rokotteessa ”myrkkypiikki”? Abstraktit uhat ovatkin monin tavoin pirullisempia kuin konkreettiset.

Lopulta idiotia on reaktio maailman kaoottisuuteen. Yritämme ratkaista modernin maailman ongelmia kivikautisilla välineillä. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset.

Kuinka sekaisin ihmiset netissä ovat? Kyllä.

Saksassa oli viime lauantaina joku ampunut huoltoasematyöntekijän maskia koskevan riidan päätteeksi.

Itse olen tämän koronan myötä pitkästä aikaa aktivoitunut nettikeskustelijana, mikä on tarkoittanut lähinnä koronadenialistien ja rokotteenvastustajien provosointia. Tuohon porukkaan mahtuu monenmoista kulkijaa: jossain määrin ymmärrän ihmisten pelkoja esimerkiksi rokotteita kohtaan, mutta sitten on niitä, jotka vastustavat jopa maskeja — ihan vaan periaatteesta tai sitten jostain keksitystä ”lääketieteellisestä” syystä ja kenties jopa uskovatkin siihen. Ja sitten on niitä marianordineja, jotka vastustavat jopa käsien pesuakin. Ja sitten on niitä, jotka ilmeisesti aivan aidosti kuvittelevat, että korona on hallituksen salaliitto ja että rokotteessa on mikrosiru tai tarkoituksella siihen laitettua myrkkyä. En edes yritä keskustella henkilön kanssa, joka tuntuu aivan oikeasti uskovan, että kahdesti rokotetut eivät näy enää sairastuneiden tilastoissa, koska ”he ovat kaikki kuolleet”. Tämäkin ihminen on (oletettavasti) ihan tavallinen ihminen, joka ei ole laitoksessa tai edes holhouksen alaisena, vaan lukee ihan samat sanomalehdet ja käy normaalisti töissä ja saa äänestää.

Aikanaan lopetin nettikommentoinnin ja bloggaamisenkin tällaisten ihmisten vuoksi. Pelkästään kysymys ”onkohan tuo noin?” saattaa täyttää sähköpostin sekopäisillä viesteillä (toki tunnustan olevani harvinaisen ivallinen ja ylimielinen tyyppi verkossa, mutta olen myös hyvin tarkka siitä, että en loukkaa ketään käsiteltävään aiheeseen liittymättä). Uhkaukset tehdä rikosilmoitus jätän yleensä huomiotta, koska tiedän etteivät ne johda mihinkään, mutta pidemmän päälle nekin häiritsevät. Pahimmasta päästä oli henkilö, joka yhden kriittisen blogikirjoituksen jälkeen teki minusta satoja feikkiprofiileja ja herjakirjoituksia nettiin niin, että vielä tänäkin päivänä 15 vuoden jälkeen niitä löytyy Google-haun ensimmäisiltä sivuilta. Voin kertoa, että työnhaku oli siihen aikaan haastavaa…

Sitten on olemassa tällaiset uutiset kuin tämä Saksan ampumatapaus. Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, kuinka houkuttelevaa olisi todeta ”enkö minä sanonut”. Uutisessa kuvaillaan tapausta rikokseksi, ”jonka pitäisi toimia varoituksena kaikkialla”. Koronakieltäjiin ja rokotevastustajiin kyllä kuuluu ihmisiä, jotka ovat harvinaisen sekaisin, mutta väittäisin heidän olleen sekaisin jo entuudestaan.

Voi olla jopa vaarallista sumentaa oma rationaalinen ajattelu sen vuoksi, että jonkin tapauksen nojalla voimme tuntea moraalista ylemmyyttä siitä, että vastustamamme ihmisryhmä tekee jotain sekopäistä. Uutisia lukiessa palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen ja luemme niistä asioita, joita haluamme lukea ja jos niissä ei kerrota asioita, joita haluamme, ryhdymme ”mediakriittisiksi”. On olemassa se tietty mielihyvän tunne, jota tunnemme silloin, kun hyvässä seurassa toteamme itsevarmasti ”näinhän se on” ja meille vastataan ”kyllä on maailma mennyt hulluksi”. Kaikki kriittinen ajattelu ottaa meiltä tuon mielihyvän pois ja tuo tilalle mielipahan. Sen sijaan vastapuolen vihaiset kommentit tekevät nannaa kun pääsee vääntämään somessa, ja ultimaattisin nautinto syntyy juuri siitä, että joku lähtee kadulle ammuskelemaan ja voimme sanoa ”minähän sanoin” ja ”nyt pitäisi ottaa viimeistään vakavasti”.

Joutomaa

Joutomaa (engl. wasteland) tarkoitti agraariyhteiskunnassa viljelykelvotonta maata, vai kenties kesantoa? Nykyisin mieleen tulevat hylätyt pienteollisuusalueet, valtaväylien risteyskohtien ja alikulkujen muodostamat katveet, jotka kenties kuuluvat Trafin, Avin tai liikenneviraston vastuualueeseen, mutta jotka henkisessä mielessä eivät kuulu kenellekään. Teoreettisesti niille mahtuisi rakentamaan, mutta kukaan ei niistä aidosti välitä, ne keräävät autoista heitettyä roskaa, jota kukaan ei siivoa, koska siihenkin tarvittaisiin lupa ja koulutus ja määräraha. Joutomaa ei ole edes romanttisella tavalla ruma niin kuin autiotalo tai kunnostusta odottava 1800-luvun tehdasmiljöö.