Mitä mieltä olet koronasta?

Joonas Konstigin kolumni sai taas palaamaan teemaan, jota olen käsitellyt aikaisemminkin: siihen tiettyyn ajattelun vääristymään, josta on vaikea saada otetta.

Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, kuinka digitalisoituneessa, globalisoituneessa ja modernisoituneessa maailmassamme olemme etääntyneet niistä käsinkosketeltavista asioista, joiden perusteella muodostamme mielipiteemme. Ihminen lajina on kuitenkin suurimman osan olemassaolostaan elänyt maailmassa, jossa asiat ovat konkreettisina, kosketeltavissa tässä ja nyt ja yhteisöt ovat olleet muutamien kymmenien, tuttujen yksilöiden muodostamia. Sen sijaan nykymaailmassa suurin osa asioista, joihin meidän pitäisi muodostaa kanta, ovat sillä tavalla abstrakteja, että ne eivät oikeastaan eroa fiktiosta.

Koronahan ei edes ole vaarallinen. Siis meille perusterveille työikäisille. Se on kuitenkin hengenvaarallinen vanhuksille ja sairaille ja vie sairaalaan pienen prosentin terveitäkin. Onkin hienoa, kuinka lopulta yksimielinen kansa me suomalaiset olemme olleet tartuntojen torjunnassa. Meillä kuolleisuus suhteessa ja absoluuttisesti on ollut maailman alhaisinta.

Itse sairaus on kuitenkin tullut kovin harvalle tutuksi. Henkilökohtaisesti vain kolme tuttavaani on sairastanut sen, ja kaikki hyvin lievänä versiona. Uhka sairaalakapasiteetin loppumisesta ei meitä kosketa, koska se on jossain poissa ja näkymättömissä. Teemme siis päätöksiä hyvin abstraktin tiedon varassa, mikä johtaa siihen, että jokapäiväinen ”taistelumme” koronaa vastaan on pikemminkin sidoksissa elämäntapaamme, identiteettiimme ja yleiseen maailmankatsomukseemme kuin mihinkään konkreettiseen, jolta puolustautuisimme. Osallistumme nettikeskusteluihin ikään kuin puhuisimme varman tiedon varassa tai asiantuntijuuteen perustuen, kunhan vain valitsemamme kanta sopii osaksi muita tiedollisia rakenteitamme.

Olen kirjoittanut aikaisemmin myös, kuinka itse asiassa iloitsemme onnettomuuksista, jotta pääsemme valittamaan. Tämä on seurausta siitä, että tässä abstraktissa tilassa, jossa edes kuolemat eivät tunnu todellisilta, meidän on mahdollista suhtautua tapahtumiin ilman aitoa empatiaa, pelkkinä juonenkäänteinä käsillä olevassa narratiivissa. Kun rokotedenialisti kuulee rokotteen sivuhaitoista, vääntyy hänen naamansa nauruhymiöön. Jossain huolen keskellä moni tuntee tyydytystä siitä, että sairaustapaukset kääntyvät nousuun ja hän oli oikeassa vastustaessaan rajoitusten purkua. Maskipakkoa ei varsinaisesti ole Suomessa missään (paitsi julkisissa kulkuneuvoissa), mutta ihan vähän moni toivoo, että olisi, jotta pääsisi sanomaan ihmisten luopuneen oikeuksistaan.

Vahvin omaan identiteettiin liittyvistä taipumuksista on kuitenkin halu olla toisinajattelija. Kukapa ei pitäisi itseään keskimääräistä älykkäämpänä, oli tästä näyttöjä tai ei. Otettuamme jonkin kannan tunnemme tyytyväisyyttä asioiden selkiytyessä ja maailman saadessa järjestyksensä. Olemme omalla järjellämme tajunneet kuinka asiat ovat. Meille on jo alakoulusta alkaen opetettu ”kriittistä ajattelua”, mikä sinänsä on hyvä asia. Jotkut ovat oppineet jopa kyseenalaistamaan auktoriteettaja. Useimmille kriittinen ajattelu kuitenkin sitä, että kyseenalaistetaan ne kannat, jotka eivät sovi valmiiksi lukkoon lyötyyn maailmankuvaamme. He kyseenalaistavat asiantuntijalausunnot, jos jostain löytyy huhupuhe, joka paremmin tukee valittua kantaa.

Yksilökeskeinen kulttuuri saa meidät näkemään itsemme yksinäisenä soturina valtavirtaa vastaan, toisinajattelijana massojen typeryyttä vastaan, 1984:n Wistonina, joka ainoana ymmärtää ympäröivän totaliritarismin todellisuuden. Jos olet vasemmistolainen, taistelet ”porvarillista hegemonista ideologiaa” vastaan, jos olet oikeistolainen, taistelet ”sosialistista mädätystä” vastaan. Molemmat kuvittelevat olevansa vähemmistö, valtavirtaa vastaan kamppaileva dissidentti, toisinajatteleva altavastaaja, joka kuitenkin mystisellä tavalla edustaa epäkiitollista enemmistöä ja jonka historia lopulta todistaa oikeaksi.

Samalla tavalla ”koronasodassa” mielipiteet muodostetaan sen kannalta mikä kullekin näyttäytyy pelottavimpana ja omat emootiot perustellaan sinänsä rationaalisilla argumenteilla (tai sitten ei lainkaan rationaalisilla). On totta, että koronalla on turhaan peloteltu ihmisiä. Kenties pelottelu on oikeutettua, jos sillä on saatu ihmiset paremmin noudattamaan rajoituksia ja karanteeneja. Valitettavasti denialismi on myös suoraa seurausta pelottelusta: puhdas defenssimekanismi. Eniten peloissaan (ja raivoissaan) ovat rokotteesta ja maskista ja jopa käsienpesusta kieltäytyvät, joiden someviesteistä pelko, paniikki ja suoranainen hysteria on luettavissa. Ymmärrän pelon rokotetta kohtaan, mutta maskien vastustamista on vaikea pitää rationaalisena.

Harva haluaa olla konformisti tai ”kuuliainen”. Oma kanta muodostetaankin, ei niinkään faktojen perusteella, kuin sen perusteella miten mielekkäästi se muodostuu osaksi muuta maailmankuvaa. Kolumnissa pelataan sekä kommunistikortti että natsikortti, kuten kriittisesti toisinajattelevien kolumneissa aina. Maskin käytön suhteen ei ole oleellista auttaako se torjumaan tartuntoja (tai onko siitä muuta kuin esteettistä haittaa), vaan se oletko kommunisti-natsi-konformisti. Samalla tavalla huoli ilmastonmuutoksesta on enemmän luterilaista syyllisyydentuntoa kuin reaktio mihinkään, minkä ympäröivässä todellisuudessamme näemme. Käytin maskia lähikaupassa: edistinkö fasismia vai estinkö jonkun mummon tukehtumisen keuhkoahtaumaan? En kumpaakaan, koska tällaiset asiat eivät ole maailmassa ”olioita itsessään”.

Kolumni alkaa väittämällä, ettei kirjoittaja kannata kapinointia itsessään, mutta asemoi kuitenkin itsensä kapinallisen asemaan. Individualistisessa kulttuurissamme ei oikeastaan muunlaisia positioita olekaan. Olisi mieletöntä kirjoittaa kolumni, jossa asettusi puolustamaan valtavirtaa, tai vielä pahempaa: yhteiskuntaa (po. ”valtiota”, mutta jostain syystä suomalaisessa keskustelussa kansallisvaltioista käytetään tätä virheellistä ilmaisua). Olen aikaisemmin kirjoittanut ns. ”kohukirjoista” ja siitä, kuinka tietynlainen vastaanotto on niihin kirjoitettu sisään: niille oletetaan paheksuva yleisö, loukkkaantunut simojoki tai muu konservatiivi, oli sitä olemassa tai ei, mutta jota vasten vapaamielinen ja liberaali lukija voi asemoida itsensä edistykselliseksi. Samalla tavalla kolumnin genreen kuuluu sellainen kriittinen positio, jossa perustelut voidaan korvata anekdootilla ”länsimaisen sivistyksen pintasilauksesta”.

Kolumni päättyy talvisotavertaukseen, koska miksipä ei. Suomessa on aina ollut korkea maanpuolustustahto, millä tarkoitetaan valmiutta tappaa, kuolla tai vammautua kansallisvaltion puolesta. Yleensä tilantaisiin, jossa näin käy, liitetään toiminnan ja sankariuden leima, josta kiitoksena pääsee sankarihautaan tai itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Pasifistina olen luonnollisesti aina arvostellut tällaisia myyttejä. Kuten kolumnisti kirjoittaa sotavuosiin verrattuna ”pääsimme vähällä”, joten sitä ironisempaa onkin että moni itseään isänmaallisena pitävä leijonakorun kantaja ei ole valmis edes pieneen epämukavuuteen isänmaan edestä. Onneksi suurin osa kuitenkin on.

Etuoikeutetuimmuus

Eikö tässä kilpailussa etuoikeutetuimmuudesta ole jotain perverssillä tavalla poroporvarillista? Siinä kiihkossa, jolla koulutetut keskiluokat piehtaroivat syyllisyydessään samalla korostaen omaa keskiluokkaista valkoisuuttaan on jotain, jota voisi kutsua reilun kaupan etnonationalismiksi. Meillä Suomessa sivistyneistö on kansallisen heräämisen ajoista kaipaillut Eurooppaan ja osaksi läntistä sivistyneistöä ja tuntenut alemmuutta suomalaisesta metsäläisyydestä. Eurooppalaisuuden narratiiviin kuuluu olennaisena kolonialistinen menneisyys ja Suomella sitä on ollut valitettavan vähän, joten assosiaatioita on ollut pakko hakea ihonväriin liitetystä kollektiivisesta syyllisyydestä ja ”orjalaivojen tervasta” (joka on naurettava äärioikeistolainen meemi, mutta joka silti nousee aina välillä esiin kollektiivista syyllisyyttä herättelevissä yhteyksissä).

Hiljattain onneksi löydettiin saamelaiset: onhan meilläkin etninen vähemmistö, jota olemme sortaneet ja kolonialisoineet. Nyt suomalaisetkin voivat liittyä kolonialististen kansojen uljaaseen kerhoon, joka menneisyydessä on ryövännyt alkuperäiskansojen maita.

Ylpeydentunnetta tietenkin pitää tasapainottaa terveellä protestanttisella katumuksella: olen etuoikeutettu valkoihoinen koulutettu nuori ja tarvittaessa voin luetella myös pitkän litanian muita etuoikeuksiani, mutta olen myös valmis tuntemaan syyllisyyttä sen vuoksi, katumaan ja pyytämään syntejäni anteeksi, jotta voin jatkaa etuoikeutettua elämääni. Olen eksoottisten vähemmistöjen tukija, mutta ilman kulttuurista appropriaatiota tietenkin.

Etuoikeutetun elämäni vuoksi olen syntinen, mutta maksan almuni jokapäiväisen Starbucks-kahvini muodossa, josta menee 10% hyväntekeväisyyteen. En ehkä voi pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta jokaisesta ulkomaanlennosta maksan mielelläni ilmastoveroa, joten omatuntoni on puhdas. Palkkaan mielelläni ulkomaalaisen, mieluummin vielä värillisen, siivoamaan kotini, jotta voin työllistää maahanmuuttajia, etenkin jos saan siitä kotitalousvähennyksen. Ja huomioikaa: tunnistan tässä etuoikeuteni.

Eikö kaikkeen nautintoon liity aina syyllisyys, pahe, nautinnon pimeä puoli? Olisiko tupakointi niin nautinnollista, jos se ei olisi myös haitallista? Entä jos olisi laite, jolla humalan saisi kytkettyä päälle ja pois ilman alkoholia ja sen haittavaikutuksia mukaanlukien seuraavan päivän krapulaa? Luultavasti instant-selviäminen veisi pois merkittävän osan juopottelun jännityksestä. Niistä saatava nautinto vaatii niihin sisältyvän negatiivisen puolen. Seksiin liittyvän syyllisyyden ja nautinnon perverssi linkki taas on niin ilmeinen ja useasti käsitelty, että en edes puutu siihen tässä.

Slavoj Žižek kertoo luennoillaan jatkuvasti seuraavaa vitsiä:

A group of Jews in a synagogue publicly admitting their nullity in the eyes of God. First, a rabbi stands up and says: “O God, I know I am worthless. I am nothing!” After he has finished, a rich businessman stands up and says, beating himself on the chest: “O God, I am also worthless, obsessed with material wealth. I am nothing!” After this spectacle, a poor ordinary Jew also stands up and also proclaims: “O God, I am nothing.” The rich businessman kicks the rabbi and whispers in his ear with scorn: “What insolence! Who is that guy who dares to claim that he is nothing too!”

Suomalaiset ovat mestareita itsensä vähättelyssä: me olemme sivistymättömiä metsäläisiä, meillä ei ole kulttuuria, emme ole oikeita eurooppalaisia, emme osaa käyttää alkoholia, suomalainen ruoka on pahaa (mikä ei välttämättä ole kylläkään liioittelua). Yksi selitys on edellisen vitsin kaltainen itsensä korottaminen itseää vähättelemällä. Toinen johtopäätös on, että ainoa mahdollisuus itsensä korottamiseen on itsensä korottaminen syyllisyyden kautta. Olemme ehkä juntteja, jotka eivät ansaitse olla samalla tavalla eurooppalaisia kuin ranskalaiset ja saksalaiset, mutta jos oikein yritämme, voimme ainakin ruoskia itseämme syyllisyydellä kolonialistisesta menneisyydestä.

Merkittävää nimittäin on se äänenpaino, jolla syyllisyys kolonialistisesta menneisyydestä esitetään. Artikkeleiden ollessa kyseessä meidän toki täytyy vain kuvitella kirjoittavan subjektin äänenpaino tekstiä lukiessamme, mutta silloinkin sielumme korvalla kuulemme sen itsetyytyväisyyden, jolla suomalaisten yhteydet orjakauppaan löydetään. Sanomalla on kaksi vastaanottajaa: toisaalta kirjoittaja itse ja hänen viiteryhmänsä, jossa oma syyllisyys on itsestäänselvyys, mutta jonka tunnustaminen on osa rituaalia, jolla vahvistetaan ryhmän koheesiota; sekä ulkoryhmä, joka tuntee tyytyväisyyttä kansallistunteesta (oletetusti) ilman syyllisyyttä, ja jolle siksi tervettä katumuksentunnetta tulee opettaa.

Sellaisissakin konteksteissa, joissa kansallisuudet on julistettu ”kuvitelluiksi yhteisöiksi” (millä tahdotaan sanoa, että niiden luonne on sopimuksenvarainen) ja myyteiksi ja narratiiveiksi, kansallisuus nähdään käyttökelpoiseksi käsitteeksi, kun on puhe syyllisyydestä. Vaikka ”suomalaisuus” on 1800-luvulla keksitty keinotekoinen käsite, ei se estä käsittelemästä ”suomalaisten” syyllisyyttä orjakauppaan sata vuotta aikaisemmin 1700-luvulla tai saamelaisten maiden anastamista myöhäisellä rautakaudella.

Ironista on, että he joille kansallisuus on ”rakenne”, joka pitää ”purkaa”, puolustavat ”uussuomalaisten” oikeutta suomalaisuuteen jopa siten, että etuliite nähdään loukkaavana, koska kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat ovat yhtä lailla suomalaisia kuin niin sanotut ”kantasuomalaisetkin”. Abdullah on sataprosenttisen suomalainen eikä hänen ja Korhosen Pekan välillä ole mitään eroa. Pitäisikö meidän sitten puhua Abdullahin syyllisyydestä saamelaisten kolonialisointiin? Entä orjakauppaan ja huonoon ruokaan? Ei tietenkään. Toki Abdullan suomalainen, mutta ei ”sillä tavalla” suomalainen, että olisi oikeutettu ottamaan osaa siihen kansalliseen syyllisyydessä piehtarointiin, joka on ainoa hyväksytty tapa tuntea kansallista ylpeyttä.