Kenny Powers meissä

Hbo:n pari vuotta vanha sarja Eastbound & Down on kaiken räävittömyytensä alla ansiokas kuvaus ihmisen menestyksen palvonnasta ja julkisuuden tavoittelusta. Kenny Powers (Danny McBride) on entinen ammattilaispesäpalloilija, joka putoaa isosta liigasta päihteidenkäytön ja prostituoitujen kanssa bailaamisen vuoksi. Seuraavat neljä kautta kertovatkin Kennyn pyrkimyksestä päästä takaisin pinnalle. Sarjan huumori perustuu pitkälle siihen, että Kenny töksäyttelee sopimattomissa paikoissa vielä sopimattomampia törkeyksiä. Sarjan käsikirjoittajien puolustukseksi pitää sanoa, että vielä vuonna 2009 stand up -villitys ei ollut päässyt vielä vauhtiin, joten pelkän törkeyksien laukomisen huumoriarvo ei ollut vielä kokenut niin suurta inflaatiota.

Kenny Powersin infantiili hahmo kiteyttää sen meidän kollektiivisessa alitajunnassa asuvan narsistisen pikku perkeleen, joka tekee mitä haluaa ja sanoo aina ääneen mitä ajattelee. Jos Kenny Powers olisi komea menestyjä, olisi hän kenties äärimmäisen maskuliisen päiväfantasian henkilöitymä, mutta Kenny on sitä vain omissa kuvitelmissaan; todellisuudessa hän on vastenmielinen luuseri, joka kenties jonkin onnenkantamoisen myötä on saanut maistaa hieman menestystä nuoruudessaan. Kerronnalliselta kantilta onkin jopa hedelmällisempää tehdä hänestä luuseri menestyjän sijaan: tämän jännitteen varassa juonta on luontevampi viedä eteenpäin ja mikä tärkeintä: menestynyt luuseri on helpompi samaistumiskohde kuin menestynyt sankari, joka on toisella tavalla saavuttamaton ihanne. Kenny Powersin sen sijaan jokainen tunnistaa jossain syvällä itsessään, ainakin jos on vähänkään rehellinen. (Tässä suhteessa Eastbound and Down on komedia sen klassisessa mielessä: huonoille ihmisille tapahtuu hyviä asioita.) Mutta koska Kenny Powers on myös lähimmäisiään hyväksikäyttävä mulkku, on aiheellista pitää jokaisen henkilökohtainen kennypowers lepositeissä jossain alitajunnan laitamilla. Silti kun näemme tämän puolen itsestämme henkilöityneenä tv-ruudulla, on tulos nautittava (jouissant) ehkä jopa voimaannuttava (empowering), mutta jälkimmäinen termi on nykyään sellaisten humpuukitsemppaajien pilaama, joita juuri haluamme tässä artikkelissa kritisoida.

Mikä on siis se, jota Kenny Powers tavoittelee. Se on juuri ”se”. Se saa muotonsa ammattipesäpalloilijan statuksessa. Tämä status tarkoittaa huumeita, seksiä, rahaa, ihailua ja menestystä. Mutta mitä on ”menestys”? Se ei palaudu mihinkään joukkoon asiota, joista osa on lueteltu edellisessä virkkeessä. Sarjan introklipissä saamme minuutin mittaisen vilkaisun menestykseen, mutta tämä kuvakavalkaadi ei ole ”se”. Vasta menetettyään statuksensa, Kenny Powers tulee tietoiseksi sen olemassaolosta. ”Se” on siis poissaoloa.

Keskeisenä lähteenä menestykselleen Kenny Powers pitää itseään. Luuserius on ulkoinen asiantila, menestyjän status löytyy hänen sisältään. Juuri tässä piilee samaistuttavuuden salaisuus: kaikki me, eli aivan kaikki tämän planeetan asukkaat, koemme että meille jonkin meidän olemuksellisen seikan perusteella kuuluisi ainakin vähän enemmän kuin mitä olemme saaneet. Koemme olevamme oikeutettuja johonkin, jollemme kykyjemme mukaan, niin ainakin jonkin lottovoiton kaltaisen onnenkantamoisen kautta siksi, että olemme hyviä ihmisiä ja olosuhteiden uhreja. Olemme kaikki, jollemme nyt aivan luusereita, ulkoisten olosuhteiden kahleissa sillä tavoin, ettemme pääse toteuttamaan täyttä potentiaaliamme, joka on jossain sisällämme. Jos jätetään laskuista katatonisesti masentuneet, kukaan ei todellisuudessa pidä itseään luuserina, vaan itsensä vähättely on defenssimekanismi, joka esiintyy eri asteisena.

Tässä näen ainakin hienovaraista ironiaa tekijöiden taholta: Kenny Powers ei malta tehdä työtä menestyksensä eteen, vaan menestys on jo valmiina hänessä. Hän kyllä puhuu paljon kovasta työstä, jonka saa pääasiassa tehdä hänen aisaparinsa Steve Janowski (Steve Little, huom. miten näyttelijän oma nimi kuvaa henkilöhahmoa niin paljon paremmin?), ja lopulta vain laukoo latteuksia kuten ”minusta tulee vihdoin se, joka minusta on tarkoitus tulla”.

Koska ”se” ei ole saavutettavissa, siitä seuraava vaihtoehto on Kennyn lukioaikainen ihastus April (Katy Mixon). Aprilin suurissa rinnoissa konkretisoituvat yhtä aikaa äitiys ja amerikkalainen unelma (saamme jopa nähdä mainitut rinnat paljaana toisella kaudella, mutta ilmeisesti kyseessä ovat sijaisnäyttelijän, eivät Katy Mixonin rinnat). Jättibosat tyydyttävät jollakin tasolla Kennyn infantiilia fiksaatiota, mutta valitettavasti rintojen kantajalla on myös omat vaatimuksensa, jotka pakottavat Kennyn neuvottelemaan todellisuusperiaatteen kanssa. Neljännellä tuotantokaudella hän joutuu jopa hankkimaan työpaikan käytettyjen autojen myyjänä.

Sarja on parodia vapaudesta. Toisaalta Kennyn ihanteena on impulsiivisesti tyydyttää kaikki tarpeensa ilman estoja, oli sitten huumeiden käytöstä, ruumiillisista tarpeista, läheisten henkisestä hyväksikäytöstä tai asioiden sanomisesta ääneen ilman filtteriä, mikä juuri tekee sarjasta hauskan, koska kaikki jollain tasolla haluaisimme käyttäytyä näin ja etenkin päästä kantamasta tähän vapauteen liittyvää vastuuta. Toinen vapauden laji, joka on huomattavasti tylsempi ja johon liittyy ihmisenä kasvaminen ja vapauden kääntöpuolen vastuun kantaminen, on sarjaa pidemmässä kaaressa kannatteleva teema ja usein ristiriidassa lyhytjänniteisen estottoman vapauden kanssa.

Todellisuusperiaate iskee vastaan erityisen vahvana 3. kaudella, jolloin April jättää Kennyn kaksin heidän yhteisen lapsen Tobyn kanssa ja katoaa. Kenny joutuu siis opettelemaan kantamaan vastuuta lapsestaan. Tämä rajoittaa hänen vapauttaan, mutta onnistuminen tässä koitoksessa ainakin osittain johtaa siihen, että hän 4. kaudella on saanut Aprilin takaisin ja viettää hänen kanssaan (enemmän tai vähemmän) onnellista perhe-elämää. Koska ”se”, Kennyn ultimaattinen unelma ei ole saavutettavissa eikä edes olemassa, todellinen onnellisuus tulee jostain arkipäiväisemmästä.

Eastbound & Down on toki rivo ja räävitön ja hauska juuri siksi, ja vaikka ”älyllinen” olisi siitä väärä sana, on siinä sellainenkin taso, joka antaa sille syvyyttä, jota aivan keskivertosarjassa ei välttämättä ole.

Suuttuisipa joku tästä — kirjasodista ja kirjakohuista

Antti Hurskainen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä (”Kirjasodan muistolle” 4.12.2020) samoista asioista, joista minäkin parissa bloggauksessani. Hurskainen suhtautu nostalgisesti takavuosien kirjasotiin, kun meillä on vain tuhnuisia ”kirjakohuja”. Itseäni kiinnostaa onko niin, että tietty ”kohu” tai jopa ”kirjasota” on sisäänkirjoitettu kirjan vastaanottoon? Tai performanssin, jos ajatellaan monia 60-luvulla kohauttaneita tapauksia. Ja onko niin, että se luenta on kutakuinkin seuraava: kirjailija on liberaalien hyvisten puolella konservatiivisia pahiksia vastaan, jotka yrittävät sensuroida uhrikirjailijaa, mutta lopulta historia on vainotun puolella ja edistys edistyy?

En tiedä liittyykö tämä mihinkään, mutta yritin katsoa Esa Saarisen kehuttua (kohuttua?) luentosarjaa Youtubesta. Kahden ensimmäisen luennon narratiivi oli ”jos sä niinku vähänkään ajattelet sun ajattelemisen ajattelemista, niin ehkä sieltä sun ajattelusta vois nousta esiin jotain sellaisia sun elämää parantavia juttuja, ehkä”. Sisäänkirjoitettu oletus on, että ajattelemalla tulee osaksi tai ainakin lähemmäksi sitä ajattelevien liberaalien valtavirtaa, pois ”trumpilaisuudesta”. En ole silti oikein varma, että ajatteluun syventyminen, suoranainen ”mindfullness” ja oman ajattelun reuna-alueiden tutkiminen automaattisesti johtaisi liberaaliin herätykseen. Voi se yhtä hyvin johtaa siihen, että ryhtyy jihadistiksi.

Kirjoitin aikaisemmin M.A. Nummisen aiheuttamista kohuista. Hänen elämänkertansakin (Kaukana väijyy ystäviä. Docendo. 2020) läpi kulkee narratiivi, jonka mukaan häntä on jatkuvasti pyritty vaientamaan ja sensuroimaan. Ehkä hänen laulunsa vain eivät ole kovin hyviä? Onhan siellä mukana hauskojakin juttuja ja joitakin kuuntelee ihan ilokseen, mutta väittääkö joku kuuntelevansa nautinnollisesti hänen laulamiaan Schubertin liedejä tai oppiiko hänen versiostaan Tractatuksesta filosofiaa? Vai onko niin, että itsetarkoituksellinen kohahduttaminen on jo kirjoitettu sisään itse teokseen ja mitä ilman se oikeastaan ei olisi mitään muuta kuin tyhjä kuori?

Hurskaisen esseen luettuani tuli samanlainen olo: onko kirjasota kirjoitettu sisään tietyntyyppisiin kirjoihin, ja kun kirjasotia ei enää synny, myös kirjoista itsestään jää pois jotain oleellista?

Oman kirjani Rauta-ajan julkaisusta tulee nyt vuosi, ja pieni etäisyys on antanut tilaa miettiä kriittisesti omaa teosta (kriittisellä en tarkoita tällä, että katuisin mitään tai en seisoisi kirjoittamani takana tai pitäisin kirjaani ”huonona”; jotenkin nykydiskurssissa on myös se piirre, että kaikki on ”ihan hyvää” ja jos omia tekemisiään ruotii kriittisesti, tulee aina joku kertomaan, että ”ihan hyvä kirjahan se oli, Joni”). Kirjoitan ahkerasti seuraavaa teostani, joka on monessa mielessä toisenlainen romaani, ja ymmärrän nyt että ehkä Rauta-aika oli työ, joka piti tehdä alta pois. Se oli jossain määrin paineiden ulos päästämistä, karstan poistamista moottorista, tarkoituksellista provokaatiota ja punk-asennetta.

On selvää, että jos Rauta-aika olisi julkaistu (ja noteerattu) Rintalan, Salaman ja Matti Juhani Koposen kulta-aikaan, siitä olisi tullut kohu. Siihen aikaan kirjoja julkaistiin vähemmän, jolloin yksittäisellä teoksella oli suurempi painoarvo yhtenäiskulttuurissa (mikä myös tarkoittaa, että Rauta-aikaa ei olisi siihen aikaan julkaistu). Nyt pienkustantamon kirosanoja sisältävä esikoisromaani ei oikeastaan kiinnosta kovinkaan monia, ja siihen tarttuvat ovat jo tottuneet naturalistisiin huumekuvauksiin ja räävittömiin seksikohtauksiin ja ne, jotka niistä eivät pidä, eivät todellakaan ryhdy oman elämänsä simojoeksi. Se olisi täysin mieletöntä siinäkin mielessä, että jossain Internetissä on sata kertaa kuvottavampaa kielenkäyttöä. Välillä tuntuu, että poliitikot itse käyttävät pahempaa kieltä kuin ”kohukirjailijat” ja nimenomaan poliitikot sieltä konservatiiviselta laidalta.

Halusinko sitten herättää kohua? Tunnustan joskus sanoneeni, että jos kukaan ei loukkaannu kirjastani, koen epäonnistuneeni. Ja nyt näyttää kovasti siltä, että näin on käynyt. Muutama tuttu äidinkielenopettaja on kertonut suosittelevansa sitä oppilailleen. Toisaalta, luetaanhan Juhannustanssejakin peruskouluissa ja lukioissa. Ei ole epäselvää, millä puolella historiaa kukin seisoo. Vielä kun August Ahlqvist tunnetaan äidinkielentunneilla ainoastaan pahiksen roolissa ja Kiven teilaajana, tulee lähes myötähäpeä siitä, miten halutaan vedota oppilaisiin kirjailijoiden ”kapinallisuudella”, ikään kuin sillä voitaisiin saada kirjallisuus pelastettua ja nuoret ”palautettua” lukemisharrastuksen piiriin.

Ennen kaikkea halusin kuvata niitä syrjäytyneitä varhaisaikuisia, jotka eivät aivan ole kasvaneet aikuisiksi (useat ovat tulkinneet tämän vuoksi romaanihenkilöt nuoriksi), eivätkä oikein ole päässeet työelämään tai parisuhteeseen kiinni. Tyypillisesti näihin törmää esimerkiksi Ylilaudan kaltaisilla sivustoilla. Olisi ollut epärealistista kuvata tämän tyyppisiä hahmoja ilman rasismia, infantiilia seksismiä ja turhautuneita väkivaltafantasioita. Totta kai teoksellani halusin nimenomaan vastustaa vaikkapa rasismia ja seksismiä, mutta teokseen ei ole myöskään sisäänkirjoitettu mitään lukuohjetta. Sellainen tulkinta, että kirja on umpirasistinen, umpiseksistinen, huumeiden- ja alkoholinkäyttöön kannustava ja väkivaltaa ihannoiva, on täysin mahdollinen ja relevantti.

Ja jos minulta Salaman tapaan kysyttäisiin, halusinko loukata kirjallani, niin Salaman tapaan voisin vastata, että kyllä halusin loukata sellaista ihmistä, jolle naiivi liberalismi on maailmankatsomus ja joka pitää ”syrjäytyneitä nuoria” jalojen villien kaltaisina pohjimmiltaan samalla tavalla ajattelevina olosuhteiden uhreina, mutta kuitenkin toisesta kulmasta katsottuna pelottavina ”kouluttamattomina” massoina, jotka eivät ymmärrä kompensoida kerskakulutustaan lievällä syyllisyydellä ja osoittaa monikulttuurisuuttaan Facebook-profiilikuvallaan (samalla kun pelottavat maahanmuuttajat halutaan pitää slummeissaan).

Kirjasotien ja kohukirjojen luenta ja vastaanotto on kuitenkin sillä tavalla vakiintunut, että romaanista luetaan mitä sieltä halutaan lukea. Esimerkiksi tulkinta ”Ossi Nyman (tai romaanin ”Röyhkeys” kertoja) on laiska paska” on paitsi väärä myös mahdoton. Eivätkä ne, jotka valittavat, että keskustelu romaanista on oikeastaan keskustelua keskustelusta, eikä romaanista itsestään myöskään keskustele romaanista ja sen sisällöstä vaan keskustelun keskustelusta (kuten Hurskainen esseesssään).

Entä Rauta-aika? Kustantajan kirjoittamassa takakansitekstissä kirjaa kuvataan sukellukseksi ”nyky-Suomen nurjalle puolelle, jota hyvinvoiva keskiluokka ei ole koskaan kohdannut”, ikään kuin olisin halunnut kirjoittaa jonkinlaisen sosiaaliliberalismin puolustuspuheen. Näin lukija voi turvallisesti asemoitua sellaisen ”kriittisen” yhteiskunta-ajattelijan positioon, josta katsottuna on epäreilua, että se ”hyvinvoiva keskiluokka” siellä jossain ei ymmärrä ”kadun kasvattien” ahdinkoa, toisin kuin hän, ”kriittinen” lukija. Tästä positiosta tekstin häiritsevätkin elementit on mahdollista kesyttää osaksi sitä kirjasodan narratiivia, jossa ”siellä jossain” on se sensori (mahdollisesti hyvinvoivaa keskiluokkaa edustava), joka haluaisi sensuroida kirjan, jossa kirosanojen avulla kritisoidaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa, silloinkin kun tosiasiassa kirja ei edes ole kiinnostanut ketään sen vertaa, että siitä olisi voitu ärsyyntyä niin paljon, että joku sen haluaisi sensuroida.

En kuitenkaan halunnut puuttua kustantajan työhön, johon kuuluu takakansitekstien ja mainoslauseiden kirjoittaminen tai muutenkaan ohjata tulkintaa mihinkään suuntaan (ainakaan ennen tätä blogikirjoitusta). Jos kuitenkin jotenkin kommentoin Rauta-aikaa, ohjeistan seuraavalla asenteella: romaani on aina moniaineksinen kokonaisuus, josta kirjailijan ”omaa ääntä” on vaikea, ellei mahdoton tislata ulos ja joka esittää keskenään ristiriitaisia ja riiteleviä aineksia ja toivottavasti provosoi lukijaansa häiritsevälläkin tavalla. Halusin kirjoittaa tavalla, joka voisi kilpailla tv-viihteen, videopeliväkivallan, nettipornon, populistipoliitikoiden ja twitter-sotien kanssa verbaalisesti. Moni kirja kertoo kerrottavansa rauhallisella ja hyvin artikoidulla äänellä (äänikirjojen aikana myös konkreettisesti), mutta halusin, että tämän kirjan ulosanti muistuttaa päin naamaa huutamista, mahdollisesti sitä kadunkulmassa heiluvaa skitsoa, joka voi millä hetkellä tahansa käydä päälle ja vetää turpaan. En tiedä onnistuinko, ihmiset eivät juurikaan puhu tällaisista asioista.

On tietenkin selvää, että mikäli Rauta-aika olisi ylittänyt minkäänlaista kirjallista havaintohorisonttia ja päätynyt ehkäpä kohuksi tai jopa kirjasodaksi, olisi se ollut onnenpotku. Kukapa ei unelmoisi päätyvänsä Salamaksi salamasotaan? (Joskin Salama itse on kertonut tapahtumien olleen tavattoman raskaita. ) Hurskaisen essee on hyvä kuvaus tästä ilmiöstä, mutta silti sekään ei sano ääneen sitä ilmiselvää paradoksia: me kirjailijat haluamme, että kirjojamme yritetään sensuroida. Kirjoitin aikaisemmin myös, että koko poliittinen keskustelumme on rakentunut näin. Kohukirja (tai ”kirjasotakirja”) on omanlaisensa lajityyppi, johon kuuluvat genrerepertuaarin piirteet tulkitaan sitä vasten, että niillä on tarkoitus kohahduttaa. Se joka kohahtaa, on hävinnyt pelin.

Kirjasotia ei synny paitsi siitä syystä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, myös siitä syystä, että olemme tietoisia kirjasotien logiikasta (”Tään kirjasovan ratekia on tällanen. Sie kirjotat. Sinnuu ritisoijaa.”) ja osaamme muodostaa jo kantamme edes lukematta koko kirjaa. Ehkä emme edes tunnista oikeaa kirjasotaa, jos sellainen joskus vielä syttyisi.