Myrkky muistoissamme

Jantso Jokelin kirjoitti Kulttuuricocktailiin hauskan ja mielenkiintoisen syväraportin ikäluokkamme nuoruuteen kuuluneesta Myrkky-lehdestä. Muistan kyllä ilmiön, mutta en tainnut kovin montaa fyysistä lehteä itsessään lukea, koska olin hyvin kiltti lapsi, joka piti sellaisia julkaisuja sopimattomina ja oikeastaan vasta vanhemmalla iälllä selailin niitä enemmän. Ja olihan se räävitön julkaisu, joka ei edes yrittänyt laitaa vitseihinsä mitään syvällisempää merkitystä kuin pelkän pissa-kakka-pimppi-pippeli -akseliston. Haastateltu entinen päätoimittaja kieltää, että olisi pyritty edes järkyttämään, vain pelkästään tekemään hauskoja juttuja, eli ei halua pelata edes sitä korttia, että räävittömyydellä itsessään olisi jokin tabuja rikkova merkitys, kuten usein näissä yhteyksissä tehdään.

Aika moni kommentoija onkin väittänyt, että Myrkyn kaltaista poliittisesti epäkorrektia (tai mikä olisi kuvaavampi ilmaisu, nollakorrektius?) lehteä olisi nykyajan cancel-kulttuurissa mahdotonta tehdä. En tiedä. Aikaisemmassa julkaisussani jo pohdin, onko tietty konservatiivisuus, tai ainakin ”kyky järkyttyä” tulossa takaisin. Kuten Jokelin artikkelissaan arvelee, olen myös samaa mieltä siitä, että 90-luvulla tabuja rikottiin siihen malliin, että mikään ei tuntunut enää miltään (korkeintaan teatterissa ulosteiden heittäminen yleisön päälle ja kuolleelle kissalle masturbointi).

Onko liberalismi edistystä?

Tietty liberalisoituminen tuntui alkaneen 60-luvulla ja saavuttaneen huippupisteensä 90-luvulla. Tätä kehitystä on kuvattu suoraviivaiseksi vapaamielisyyden voittokuluksi, tai sitten aaltoliikkeeksi, jossa liberaalimmat ja konservatiivisemmat ajat vuorottelevat (mutta että kenties megatrendinä liberalismi voittaa pitkällä aikavälillä).

Suhtaudun tällaisiin yksinkertaistuksiin epäilevästi: uskooko liberalismin voittokulkuun enää edes Francis Fukuyamakaan, ja jos, niin minkä liberalismin? Ajatus jatkuvasti alaa valtaavasta liberalismista on oudon essentialisoiva, ikään kuin aatteet olisivat olemassa ”olioina sinänsä” ja kävisivät keskenään jonkinlaista ylihistoriallista kamppailua. Pikemminkin näyttäisi siltä, että esimerkiksi juuri cancel-kulttuurin taustalla ovat tietyt (vasemmisto)liberaalit. Sananvapauden puolesta liputtavat konservatiivit taas vaalivat asennetta, jonka voisi kiteyttää tyypilliseen twiittiin ”eipä ole Suomella ja Pohjois-Korealla mitään eroa, kun ei saa enää edes neekeriä kutsua neekeriksi”.

Kehityksen tai aaltoliikkeen sijasta tuntuisi olevan totta, että vastapuolet ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ja muuttavat toisiaan ja aatteet oman sisäisen käymistilansa vuoksi ovat jatkuvassa prosessissa. (Esimerkkinä konservatiivi,joka kutsuu itseään klassiseksi liberaaliksi. ) Toki kaikilla liikkeillä on oma perinteensä ja varmasti joku vuoden 1968 antiautoritaarinen henki on (vasemmisto)liberaalissa liikkeessä vielä vahvana hengissä ja konservatiivi kenties näkee 60-luvun aikana, jolloin vanhat arvot olivat vielä voimissaan.

Konservatiivit liberaalit ja liberaalit konservatiivit

On varmasti totta, että nyky-Suomessa on vallalla tietynlainen ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” (toki tämä on siinä määrin iso väite, että sitä pitäisi avata enemmän, mutta ehkä teen tästäkin oman postauksensa myöhemmin) ja ehkä jopa sellaisen pamfletin kuin ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” väitteistä osa on tottakin (tästäkin ehkä enemmän toisaalla). Jossain määrin tilanne on jakomielinen: juuri konservatiivit näkevät itsensä sananvapauden puolustajina, jopa siinä määrin mikä koskee räävittömyyksiä, etenkin rasismia, seksismiä ja väkivaltaa. Kun konservatiivi vaatii ”vapautta”, hän ei itse asiassa vaadi homoille tai muulle sateenkaariväelle vapautta olla oma itsensä, vaan vapautta olla homofobinen. Vastaavasti konservatiivi vaatii sananvapautta rasismille ja naisia alistavalle puheelle, ei niinkään tasa-arvolle, joka on taas (vasemmisto)liberaalien agenda.

Jos oletetaan ns. ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” olemassaolevaksi asiaksi, konservatiivien homofobia, rasismi ja seksismi kohtaa luonnollisesti kritiikkiä. Tätä konservatiivi kutsuu sananvapauden rajoittamiseksi: mitään ei saa enää sanoa.

Väittäisin kuitenkin, että sananvapaus 2020-luvulla Suomessa on vielä hyvissä kantimissa. Jos muistellaan Suomen hieman yli satavuotista historiaa, asiat eivät olleet kovin hyvin silloin, kun konservatiivit itse olivat vallassa. 90-luvusta olikin jo puhetta. 80-luvun voidaan ajatella pedanneen tietä 90-luvulle: tv-viihde oli muuttumassa jo vapaamielisemmäksi ja poliittisesti suomalainen perestroikka antoi luvan esim. Neuvostoliiton kritisointiin. Siitä taakse päin 60-70 -luvuilla, joita jotkut tarkastelijat pitävät poikkeuksellisen vasemmistolaisena aikana, saattoi saada vankilatuomion jumalanpilkasta kirjallisuudessa tai seksiääntelystä taideperformanssissa. Samoin ”siviilipalvelukseen yllyttäminen” oli rangaistava rikos (vaikka itse siviilipalvelus ei ollut) ja niin edelleen. Tämän perusteella 60-70 -lukua voi pitää pikemminkin konservatiivien hallitsemana aikana, jossa suuren yleisön (tai ainakin nuorison) mielipiteet alkavat liberalisoitua. Täytyy muistaa myös suomettuminen, joka ei missään tapauksessa ollut vasemmistolainen projekti, vaan koko suomalaista puoluekenttää läpi leikkaava ilmiö: joku Kekkosen maalaisliitto oli varmasti suomettunein puolue, mutta niin oli myös Kokoomus, kun taas SKDL saattoi arvostella vaikkapa Tšekkoslovakian miehitystä. Siitä huolimatta noin yleisesti Suomessa ei pilkattu sen enempää jumalaa kuin Neuvostoliittoakaan.

Siitä taakse päin sotavuosina sananvapauden tila oli ongelmallinen, eikä esimerkiksi vasemmistokirjalijoiden vangitseminen välttämättä mennyt kaikkien oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti, mutta sota-aikaa pitää tarkastella poikkeusaikana, joten ei siitä sen enempää. Sitä ennen taas 20-30 -luvulla sekä valtiovalta, että ulkoparlamentaariset ryhmittymät, kuten Lapuan liike pitivät huolta siitä, että kaikki vapaamielisyys tukahdutettiin vaikka väkivalloin. Jälleen taakse päin mentäessä sisällissota oli poikkeustila, jonka käsittelyyn ei ole tilaa tässä.

Nopea ja yleistävä katsaus Suomen historiaan paljastaa siis, että suurimman osan historiaansa Suomi on ollut hyvinkin konservatiivinen maa jossain herännäisuskonnollisuden ja YYA-sopimuksen realiteettien välissä. Sananvapautta ei ole ollut siis sen enempää ”räävittömyyksien” kuin poliittisten mielipiteiden ilmaisuun. Jostain 60-luvulta lähtien varmasti osittain massakulttuurin, kuten tv:n, elokuvien, kirjallisuuden ja nuorisomusiikin vaikutuksesta alkoi nuoriso kapinoida vanhoja arvoja vastaan. Moni oli aatteellisesti vasemmalla, mutta puoluejako ei ollut välttämättä merkitsevä jakolinja, koska moni vanhempi vasemmistolainen saattoi arvojen suhteen olla konservatiivinen ja toisaalta joku taistolaisten kaltainen nuorisoliike siirtyi 70-luvulla sfääreihin, joita tuskin voi kutsua liberaaleiksi.

80-luvun mittaan alkoi yleinen poliittinen vapautuminen esimerkiksi suomettumisesta (samoin kuin talouden vapautuminen ja ns. kasinovuodet) ja se 80-luvun turboahdettu, yliseksualisoitunut amerikkalainen massakulttuuri valtasi alaa. Toisaalta, joku Miami Vice tuntuu nykymittapuulta aika kesyltä, mutta voitaisiinko tänä päivänä näyttää lapsille sellaista animaatiosarjaa kuin Heman?

Tässä suhteessa 90-luku oli omituista aikaa. Yhtäkkiä maailma oli vapautunut ja mitä tahansa sai sanoa ja tehdä. Ei ollut Neuvostoliittoa, mutta myös sen vastapooli oli kadonnut: ala-asteella 90-luvun alussa meille lapsille kyllä kerrottiin talvisodasta ja Jeesuksesta, mutta kaikki uskonnollis-isänmaallis-konservatiivinen aatemaailma oli katoamassa sen liberaalin kaupallisen kulttuurin tieltä, joka ei ollut varsinaisesti vasemmistolaista eikä oikeistolaista. Samaan aikaan elettiin masentavaa lamaa. Tästä taustasta nousivat sellaiset ilmiöt kuten black metal ja 90-luvun kohuttu ”saatananpalvonta”. Nuorisolla on tietenkin aina ollut tarve kapinoida ja kun aikoinaan kohuun riittivät Elviksen lanteet, väärä ihonväri televisiossa, avoin seksuaalisuus, mutta jo 80-luvulla punkkareiden piti vääntää isompaa vaihdetta tarkoituksenmukaisella ärsyttämisellä, johon entiset hippivanhemmat suhtautuivat ymmärtäen. 90-luvulle tultaessa piti vähintään kertoa palvovansa saatanaa, maalata corpse paintit ja heitellä yleisön päälle sianverta ja mahdollisesti ihannoida natseja (vrt. 90-luvun skinheadit, joilla ei tutun sketsin mukaan ollut haja-asutusalueella tarpeeksi maahanmuuttajia potkittavana) herättääkseen pahennusta.

Tähän nihilistiseen ympäristöön joku Myrkky sopi paremmin kuin hyvin: täysin epäpoliittinen, törkeyksiä niiden itsensä vuoksi laukova julkaisu, joka ei pyri ärsyttävyydellään yhtään mihinkään, mutta ei myöskään tunnustanut mitään rajoja.

Tarvitsevatko vanhukset valvontaa Internetissä?

Tähän mennessä ei ole vielä puhuttu juurikaan mitään Internetistä. Vaikka Internetille annetaan useita syntymävuosia (esim. Arpanetin kytkeminen vuonna 1969 tai Mosaic-selaimen ja www:n tulo 1993), Internetillä oli 90-luvun kulttuuriin aika pieni vaikutus nykypäivään verrattuna. Toki se aiheutti aikanaan moraalipaniikin: kaikki muistavat ne kuuluisat ”pommiohjeet” ja netissä saalistavat pedofiilit (kenties ainoa seksuaalinen parafilia, joka aiheuttaa vielä yleisesti inhoa), mutta käytännössä nettiin pääsi vain kirjastosta ja parin kaverin kotona oli ISDN-liittymä, jonka käyttämiseen piti kysyä vanhemmilta lupa, eikä siellä netissä sitä paitsi ollut juuri mitään lukuunottamatta joitain Kissin chattiä.

Netin vaikutus kulttuuriin alkoi seuraavalla vuosikymmenellä, kun minäkin sain opiskelija-asuntooni laajakaistaliittymän ja lanseerattiin ”web2.0), johon kuuluivat mm. blogit ja muu ”sosiaalinen media”, vaikka itse some-termiä ei vielä käytettykään. Paitsi käyttäjien määrän kasvu, oleellinen muutos oli myös netin muuttuminen kaksisuuntaiseksi: pelkän selailun sijaan käyttäjät saattoivat tehdä verkkoon myös omaa materiaalia. Tämän tyyppinen julkaisutoiminnnan demokratisoituminen oli (vasemmisto)liberaalien ihanteena: jos kuka tahansa voi laittaa verkkoon mitä tahansa ja julkaista oman mielipiteensä ilman auktoriteettien rajoituksia, tarkoittaa se liberalismin voittokulkua ja oletetun hegemonisen ideologian rapautumista. Muistan omista mediatutkimuksen opinnoistani Turun yliopistossa hyvinkin optimistisia ajatuksia akateemisista piireistä, joita voi luonnehtia juurikin (vasemmisto)liberaaleiksi (joskaan Turun yliopisto ei ole koskaan ollut mikään Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos).

Demokratisoitumisesta en tiedä, mutta kaikenlaista sisältöä ilman filtteriä verkkoon onkin päätynyt. Jokelin päättääkin artikkelinsa arvioon, että Myrkyn kaltainen paperijulkaisu ei voi millään kilpailla verkon kautta leviävän törkyn kanssa. Kakkavitsin on vaikea kilpailla pelkällä shokkiarvolla sen kanssa, että verkossa on pelkän muutaman hakusanan ja klikkauksen päässä ihan oikeaa kakkapornoa. Ja vaikka Google on pyrkinyt omista hakutuloksistaan suodattamaan pois ainakin pahimmat laittomuudet, tuskin sellaista haluavalle on vaikeuksia löytää esimerkiksi Jokelinin mainitsemia onnettomuuskuvia. Henkilökohtaisesti räävitöntä vitsiä arvostavana (ja mitä räävittömämpi, sitä parempi) tulee kuitenkin raja jossain vaiheessa vastaan, eikä se raja ole enää siinä, etteikö ääriällöttävää materiaalia olisi saatavilla, vaan sitä eivät halua kuluttaa edes me, joiden mielestä taiteellisessa ilmaisussa ei pitäisi olla rajoituksia.
Älypuhelimien ilmestyessä 2010-luvulla verkon käyttö lisääntyi entisestään ja suosituimmiksi palveluiksi nousivat Twitterin ja Facebookin kaltaiset ”sosiaaliset mediat”. Äkkiä kuka tahansa todella voi julkaista verkossa mitä tahansa ja ilman viivettä.

Yllättäen 2010:n mittaan verkon vapaus alkaakin maistua katkeralta kalkilta monelle (vasemmisto)liberaalille. Äärioikeiston ja populismin nousu nähdään verkossa levinneenä ilmiönä (ikään kuin irrallaan todellisuudesta). Kun kuka tahansa voi kirjoittaa verkkoon, myös ”kouluttamattomat” pääsevät ääneen, ja yllättäen ”proletariaatti” ei olekaan mielipiteiltään vasemmistolainen. ”Porvarin ärsyttäminen” on kuulunut liberaalin kulttuurivasemmiston slogeneihin, mutta mitä se on, kun ”kouluttamaton” nuori lataa nettiin vasemmistolaista professoria ärsyttävän kuvan?

Joku Ylilauta lienee nykypäivän vastine Myrkky-lehdelle, mutta sitä eivät tee maksetut avustajat, vaan ”lukijat” itse. Ylilauta on avoimen naisvihamielinen ja rasistinen. Koska sinne voi kirjoittaa täysin anonyyminä eikä keskusteluita käsittääkseni moderoida mitenkään, on se kenties sananvapauden täydellisin ilmentymä. Onko se sitten positiivinen ilmiö, sitä on vaikea sanoa. Hieman huvittavasti tutkijatohtori Eliisa Vainikka kutsuu Ylilaudan materiaalia ”propagandaksi”. Minulla ei ole käsissäni Myrkky-lehden aikalaisarvioita, mutta en usko sitä koskaan kutsuttaneen propagandaksi.

Sitten on tietenkin nettiporno. Pornon vastustajat on leimattu ”kukkahattutädeiksi”, jotka alunperin olivat kristilliskonservatiivisia, myöhemmin liberaalifeministisiä. Nyttemmin vihreät feministit myyvät netissä pikkutuhmia kuviaan. Nettipornokin on liian laaja aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kuten kaikki tietävät, R-kioskin lehtihylly on tässäkin suhteessa jäänyt auttamattomasti jäälkeen.

Kielletään kaikki

Sen sijaan, että todellisuutta vastaisi jokin liberalisoitumisnarratiivi (tai vastaava aaltomalli), jossa toiset puolustavat ja toiset vastustavat sanan- ja ilmaisunvapautta ja liberaali kaikkien mielipiteiden suvaitseminen lopulta voittaisi, näyttäisi pikemminkin siltä, että eri kannat kietoutuvat toisiinsa ja ovat jatkuvassa turbulenssissa. Yksinkertaistettuna: kukin haluaa kieltää sen, mistä itse ei pidä. Ne, jotka eivät pidä ”homosaatiosta” tai ”homorummutuksesta” haluavat kuitenkin lisää sananvapautta ”maahanmuuttokritiikin” suhteen, meni se sitten rasismin puolelle tai ei (koska ”sananvapaus on jakamaton, sitä joko on tai ei”). Moni (vasemmisto)liberaali haluaisi kieltää ”vihapuheen” ja mielellään sisällyttää siihen kaikenlaista, mistä itse ei pidä.

Tässä vaiheessa on vielä problematisoitava sananvapauden rajoittamisen eri tapoja. Verkossa ihan aikuiset ihmiset kohdatessaan eriäviä mielipiteitä kokevat juurikin heidän mielipidettään rajoitetun. Kriittinen kommentti Twitterissä on pahempi kuin Pohjois-Korea / noitavainot / Gestapo / Neuvostoliitto / Orwellin vuosi 1984 / ja espanjalainen inkvisitio yhdessä ja moni tuntuu olevan reaktioissaan ihan vakavissaan. Feministit ovat pahempia kuin natsit. Mitään ei saa enää sanoa, etenkään ”neekeri” (katso, kirjoitin sen tuohon eikä siltikään KGB koputtanut ovelleni). Postmoderni sateenkaarimafia suihkuttaa homokaasua postiluukusta, minkä tuloksena monella lihaa syövällä heteromiehelläkin on alkanut tulla homoajatuksia. Ja niin edelleen.

Ei ole siiis täysin ongelmatonta sanoa mikä on ”rajoittamista”, koska se että aatesuunnan X edustaja vastustaa asiaa Y ei ole välttämättä vielä asian tai siitä puhumisen rajoittamista. Sen sijaan väkivallalla uhkaaminen voi olla jo rajoittamista. Puhumattakaan yhteiskunnan tavoista rajoittaa sananvapautta laeilla.

Joitakin oikeustapauksia kuitenkin on ollut. En edelleenkään kirjoita ”vasemmistohegemoniaa” ilman lainausmerkkejä, mutta oikeustapaukset ovat kohdistuneet viimeaikoina pääasiassa (oikeisto)konservatiiveihin. Vaikka olenkin poliittisesti asemoinut itseni keskiviivan vasemmalle puolelle, oli esimerkiksi Halla-ahon oikeudenkäynti mielestäni farssi. Samoin jonkun Päivi Räsäsen jatkuva ahdistelu Raamattu-lainauksista on tuskin hyödyttänyt ketään. Silti, kuten aikaisemmin viittasin, on sananvapaustilanne 2020-luvulla hyvä. ”Vasemmistoliberaalissa hegemoniassa” rangaistus on näpäytys ranteelle, kun taas konservatiivien ollessa vallassa tuomiot on annettu ehdottomina vankeusrangaistuksina (jollei Kekkonen ole armahtanut).

Oikeustapausten ulkopuolella on se muu vaikuttaminen, kuten esimerkisi ”maalittaminen”. Yksityisihmisen Twitterissä jättämä pilkallinen kommentti ei ole sananvapauden rajoittamista (kenenkään tervejärkisen mielestä), mutta organisoitu lokakampaja voi olla. Siksi erilaiset ”rajoittuneet hegemoniat” ja samanmieliset lynkkausjoukot voivat olla uhka sananvapaudelle, jos ne katsovat omaan sananvapauteen kuuluvaksi tappouhkaukset, häiriköinnin ja valheiden levittämisen. Maalittamista on pidetty etenkin oikeiston työkaluna, mutta samalla tavalla ns. cancel-kulttuuri voi olla maalittamista.

Juuri maalittamisen kaltaiset ilmiöt laittavatkin lineaarista narratiivia mutkalle: kuuluuko sananvapauteen eri mieltä olevien uhkailu ja missä vaiheessa se alkaa rajoittaa muiden sananvapautta? Tästäkin olen kirjoittanut toisaalla, ja kenties se menee alkuperäisestä Myrkky-aiheesta liian kauas.

Lopuksi

Laajojen kaarien jälkeen palataan taas alkuun: voisiko Myrkyn kaltaista julkaisua olla olemassa vuonna 2021? Varmasti löytyisi ihmisiä, jotka siitä eivät pitäisi, mutta niinhän löytyi jo 90-luvulla. Saataisiinko se kielletyksi? Tuskin, eikä saatu silloinkaan, vaikka asia vietiin eduskuntaan asti. Jos jokin julkaisu saisi aikaan eduskuntakyselyn tänä päivänä, pidettäisiin sitä osoituksena nykypäivän erityisen tiukkapipoisesta ilmapiiristä. Entä vastustettaisiinko sitä siinä määrin, että se ei saisi maksavia lukijoita? Ehkä, mutta syynä olisi varmasti netissä olevan materiaalin runsaus.

Entä onko Myrkyn kaltaisten julkaisujen puuttuminen osoitus siitä, että aikamme ”tiukkapipoista” (en käytä tässä termejä ”konservatiivinen” tai ”suvaitsematon”, koska niillä on omat poliittiset merkityksensä)? Tuskin, pikemminkin verkossa käydään kulttuurisotaa, jossa molemmat osapuolet katsovat kannattavansa liberalismia ja sananvapautta ja pyrkivät sabotoimaan toisiaan. Kuitenkin meillä on hämmästyttävä taipumus pitää juuri omaa aikaamme poikkeuksellisen tiukkapipoisena.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *