J. L. Austinin artikkeli ”How to Do Things with Words” on teksti, johon tyypillisesti viitataan, kun puhutaan kielen eri funktioista. Perinteisemmin oli ajateltu, että kieli esimerkiksi voi kuvailla asioita ja lauseilla on ”totuusarvo”, eli ne joko pitävät paikkaansa tai sitten ei. Austin sen sijaan — joskaan ei varmastikaan ensimmäisenä — kiinnitti huomiota siihen mitä kaikkea muuta kielellä voidaan tehdä. Tämä on olennaista myös sananvapauden kannalta, joskin varmasti on totta sekin, että minä en itse tätä ensimmäisenä ole keksinyt, mutta alla olevaan esitykseen en ole sellaisena muualla ennen törmännyt.
Sananvapauden puolustajat, käsitteen laajimmassa merkityksessä, usein naiivisti ajattelevat sananvapauden olevan poikkeuksellinen vapaus siinä mielessä, että sille ei tulisi asettaa rajoja: ”sananvapaus joko on tai sitä ei ole”. Kun sananvapautta ja sanomista lähestytään nimenomaan tekoina, riisutaan siltä sen myyttinen kaapu ja huomataan, että sanomista rajoittavat samat asiat kuin muutakin tekemistä.
Esimerkkinä:
”Lyö Mattia turpaan.”
”Maksan sinulle satasen, jos lyöt Mattia turpaan.”
Ensimmäinen lause on käsky ja toinen lupaus. Olennaista näissä ei ole niiden ”totuusarvo” tai millaisia kuvauksia ne ovat maailmasta, vaan se mitä ne tekevät ja mitä niistä seuraa: Matti saa (todennäköisesti) turpaansa. Olisi outoa, että Matin turpaanvetäminen nauttisi lain suojaa ja moraalista vapautta vain siksi, että siinä käytetään sanomista. Toki itse turpaanvetämisaktin toteuttaja on syyllinen, mutta yhtä lailla syyllinen on se primus motor, joka saa sen aikaan. Laissa tämä tunnetaan nimellä ”rikokseen yllyttäminen”*.
Yllä olevat esimerkit ovat aika helppoja, ja niistä tuskin on erimielisyyttä. Silti ne osoittavat, että mitään absoluuttista sananvapautta ei voi olla. Rikokseen yllyttämistä pitää tarkastella nimenomaan tekona, ei ”vain” kielellisenä ilmaisuna.
Esimerkkejä lisää:
”Matti on pedofiili.”
”Matti pettää vaimoaan.”
-> Matti saa taas turpaansa.
Valheiden ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, silloinkin kun se on totta, on Suomessa kriminalisoitu, ja syystä. Olennaista näissäkään ei ole ovatko väittämät totta tai valhetta, vaan että ne vahingoittavat kohdettaan.
Esimerkkejä:
”Matin edustama ihmisryhmä on yhteiskunnan loinen ja ehkä myös raiskaa lapsia.”
-> Taas Mattia viedään.
Abstraktiotasolla ollaan siirrytty askeleen kauemmas suorasta käskemistä tai lupaamisesta. Siksi monen mielestä tämän tyyppisen vihapuheen tulisi nauttia sananvapauden suojaa. Jos lopputulos on kuitenkin sama ja vihapuhe tekona vahingoittaa kohdettaan, tulee sitä arvioida nimenomaan tekona. Ylläolevista esimerkeistä ihmisryhmää vastaan yllyttävä vihapuhe on sitä paitsi epäreiluin: yksilönä Matin on mahdoton vaikuttaa miten häneen suhtaudutaan.
Sananvapausideaali on peräisin 1600-luvun liberaaleilta, jotka näkivät sananvapauden yksilön oikeutena kritisoida vallanpitäjiä. Asia tulee nähdä myös toisin päin: yksilön tulee nauttia turvaa vallanpitäjien teoilta. Kun valtapuolueen puheenjohtaja maalittaa yksittäistä toimittajaa, joka jättää kriittisen kirjoituksen julkaisematta saadessaan jatkuvasti uhkauksia, yöllisiä häirikkösoittoja ja anonyymejä loukkauksia verkon kautta, eivätkö kyseessä ole nimenomaan teot, joilla sananvapautta ja yksilönsuojaa kavennetaan? Kun naapurin yksinvaltainen ydinasevalta käynnistää valhekampanjoita ja jälleen maalittaa yksityishenkilöitä, täytyy olla jokin mekanismi, jolla yksityishenkilöitä suojataan. Kun vähemmistöt kokevat uhkaa enemmistön taholta, toteuttaako se edellä mainittua sananvapausideaalia, vai onko se nimenomaan vallankäyttöä yksilöä kohtaan?
Fraasia ”suvaitsemattomuuttakin täytyy suvaita” toistellaan ikään kuin olisi keksitty suurikin viisaus. Tai ”sananvapautta joko on tai ei ole”. Sananvapauden ajatellaan olevan poikkeustapaus seurauksista huolimatta.
Kuvitellaan tilanne, jossa menet ravintolaan viettämään iltaa. Pöytääsi lyöttäytyy humalainen (tai mitä useampia sen hauskempaa), joka haistattelee sinulle ja huorittelee seurueesi naisia. Pyydät häntä poistumaan, mutta sen sijaan humalainen uhkaa vetää sinua turpaan. Luonnollisesti pyydät henkilökuntaa puuttumaan tilanteeseen, mutta saat vastaukseksi: ”hänelläkin on vapautensa!” Ja mikä oikeus heillä olisikaan rajoittaa räyhääjän ilmaisunvapautta. Miksi et argumentoi häntä kumoon, kun hän pauhaa kaikille panneensa vaimoasi viime yönä, vaikka onhan tuo akka melko haaskan näköinen? Itse asiassa se ei voi pitää paikkaansa, koska vaimo vietti viime yön kotona, eikä hän sitä paitsi ikäisekseen ole pahan näköinen, minkä tietenkin kerrot humalaiselle, joka käskee sinua tulemaan ulos koittamaan kumpi on kovempi äijä ja kumpi vätys aisankannattaja. Etkä tietenkään mene, vaikka voisit helposti vetää uhoajaa turpaan, mutta väkivalta olisi hänen sananvapautensa rajoittamista. Ja niin edelleen.
Millä tapaa ylläoleva muka ei ole nimenomaan teko? Ja millä tapaa se muka ei riko sitä liberalismin periaatetta vastaan, että oma vapaus ei saisi aiheuttaa muille haittaa? Ja millä tapaa se muka eroaa siitä, miten ihan aikuiset ihmiset nykyään käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa?
—-
*DISCLAIMER: En ole juridiikan asiantuntija, joten lainopillisissa neuvoissa kehotan kääntymään muiden tahojen puoleen.