Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin edelliseen kirjoitukseen rokotevastaisuudesta liittyen se tuntuu ajankohtaisemmalta, joten julkaisen sen keskeneräisenäkin. Ja sitä paitsi tämähän on blogi, eikä mikään esseekokoelma.
Aikaisempaa kirjoitusta jatkaen: olen ollut aina pasifisti, joskin vuosien varrella myös enemmän realisti: siinä missä kutsuntaikäisenä olin ehdottomasti aseistakieltäytyjä, nykyisin tiedotan että Suomen armeija on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa Venäjän armeija; tai sitten olen vain ikääntyessäni kyynistynyt, enkä usko yksittäisten kieltäytyjien merkitykseen. Aseistakieltäyminen meni niin pitkälle, että olin valmis menemään totaalina vankilaan. Tämä lähinnä osoittaakseni, että kyseessä oli moraalinen valinta, eikä vain yritys päästä helpommalla esimerkiksi sivarissa (joka tosin olisi ollut pituudeltaan kaksinkertainen). Helpoin vaihtoehto kuitenkin toteutui siinä, kun sain vapautuksen ”rauhan aikana” terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Ehkä jälkeenpäin vankila olisi ollut minulle rankempi kokemus kuin mitä naiivina 16-vuotiaana olisin osannut arvioida.
Mikä tämän esimerkin pointti sitten oli? Minulla oli edessäni valinta: armeija tai siitä kieltäytyminen (sivari/totaali). Lopulta lääkärintodistuksen saatuani minun ei tarvinnut tehdä mitään varsinaista valintaa. Siinä missä lukioikäisenä olin palavasieluinen rauhanjulistaja, luin sodanvastaisia kirjoja (Remarque, Vonnegut, Huovinen) ja olin melkein uskoni marttyyri, en enää sen jälkeen ole liiemmin ajatellut asiaa. Ne, jotka kävivät armeijan, kertoivat armeijajuttuja. Joku tyttö lukiossa ilmoitti, ettei koskaan voisi antaa jätkälle, joka ei ole käynyt armeijaa. Joku uhosi ja homotteli. Viimeiseen 20 vuoteen asia ei ole koskettenut minua lainkaan, vastakohtana sille miten tuo asia tuntui keskeiseltä identiteetinrakennuspalikalta omana aikanaan.
Silti, koskaan sen enempää uhoajat, armeijajuttujen kertojat kuin minä aseistakieltäytyjäkään emme uskoneet sodan syttyvän elinaikanamme. Vuosikymmenet ovat kuluneet, eikä sotaa ei ole syttynyt Venäjän sen paremmin kuin muunkaan naapurin kanssa. Me 80-luvulla syntyneet muistamme vielä Neuvostoliiton olemassaolon ja meille liikuntatunnilla alasteelta asti opetettiin hiihtämistä, että sitten armeijassakin pärjää, mutta kenties nykypäivänä uuden talvisodan uhka on vähentynyt entisestään. Ensimmäinen puolikas elämääni on ollut rauhan aikaa ja uskoisin että tulee toinenkin olemaan. Nyt jo ikänikin puolesta olen siirtynyt johonkin nostoväen n:nteen luokkaan, joka kriisin hetkellä varmaan laitettaisiin korkeintaan pomminraunioita haravoimaan.
Valinta aseistakieltäytymisen ja aseellisen puolustuksen välillä on siis teoreettinen, abstrakti, hyvin kaukainen. Se on arvokysymys. Tai omantunnonkysymys. Vuodesta toiseen kyselyissä maanpuolustustahto on korkea:tällä hetkellä 68% suomalaisista olisi valmis tarttumaan aseeseen maata puolustaakseen, vaikka tulos vaikuttaisi epävarmalta. Ja ehkä olisikin. Silti gallupissa vastaaminen ei edellytä alistumista sodanaikaisiin epämukavuuksiin tai kuolemista kranaatinsirpale sisuskaluissa. Sodan syttyessä keneltäkään ei joka tapauksessa kysyttäisi, vaan asevelvolliset kutsuttaisiin palvelukseen. Olisiko (meillä) aseistakieltäytyjillä silloin kanttia tehdä ns. arndtpekuriset? Sekä maanpuolustus että aseistakieltäytyminen rauhan oloissa ovat todellisuudsta erkaantuneita abstrakteja kysymyksiä. Niin kauan kuin todellista valintaa ei ole pakko tehdä eikä antautua epämukavuuksiin valintansa vuoksi, on puhe vain puhetta.
Samalla tavalla joku ilmastonmuutos on vielä tässä vaiheessa teoreettinen ja hyvin abstrakti ongelma. Siinä missä aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta kuoleminen konkretisoituvat vasta todellisen aseellisen konfliktin aikana, voimme olla tällä hetkellä välittämättä ilmastonmuutoksesta, koska niin hidas muutos ei vielä näy (lukuunottamatta ehkä tänä vuonna Etelä-Suomessa väliin jäänyttä talvea, joka vielä varmasti menee tilastollisen heiton piikkiin).
Toimimme maailmassa samalla aivokapasiteetilla kuin metsästäjä-keräilijät 50 000 vuotta sitten. Yritämme ratkoa globaaleja ongelmia ratkaisumalleilla, jotka ovat evoluution myötä mitoitettu vastaamaan muutaman kymmenen yksilön laumojen sisäisiin konflikteihin ja akuuttiin ravinnonhankintaan. Vaikka samaan kykymme abstraktiin ajatteluun on myös kehittynyt, mistä osoituksena nimenomaan ongelmien itsensä abstraktisoituminen, menemme silti konkretia edellä. Puolen asteen vuosittainen nousu nyt vain ei tunnu sillä tavalla akuutilta uhalta, johon hermostomme on kehittynyt vastaamaan. Toki tuntemattoman pelko meissä monissa aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, mutta vain hyvin harvalla se konkretisoituu teoiksi. Ihmisen kyky kuvitella on eläinmaailmassa ainutlaatuinen: kykenemme tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, joista olemme vain kuulleet uutisissa, empatiaa toisia lajeja kohtaan, empatiaa jopa fiktiivisiä hahmoja kohtaan. Kykenemme huolestumaan kuvitteellisista asioista tai asioista, jotka ovat vasta tulevaisuudessa. Silti: ajatukset, ahdistukset, huoli, puheet, arvot ja aatteet ovat pelkkää kärpästen surinaa, koska mitään konreettista ei kukaan ole tekemässä.
Maailma on niin monimutkainen, että yksittäisellä ihmisellä ei ole juuri minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää sodan ja rauhan maailmanpolitikkaa kokonaisuutena tai globaalia ilmastoa perhosefekteineen. Ainoa tapa valita moraalisesti oikea toiminta on vetoaminen elämäntapaan, ”arvoihin” tai hyveisiin. Olin nuorena sitä mieltä, että tappaminen on väärin, mutta mitä merkitystä sillä oli, kun minun ei koskaan tarvinnut olla sen valinnan edessä? Sota-aikana olisin voinut joutua valitsemaan, ja valinnut kahdesta väärästä toisen. Ilmastonmuutosta vakavana ongelmana pitää Ylen kyselyn mukaan 89% suomalaisista vuonna 2018. Vuonna 2020 saman kyselyn kysymyksenasettelu oli toinen ja vain 1% oli sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ei tarvitse hillitä. Toisaalta lähes puolet, eli 47% ei aio muuttaa elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samansuuntaisia tuloksia oli MT:n kyselyssä viime joulukuulta, jolloin 40% ilmoitti, ettei aio muuttaa elintapojaan. Tämä lisäksi osoittamatta jää, miten tuo 53% aidosti aikoo muuttaa elintapojaan. Aitoa valintaa ei tarvitse tehdä, mutta kyselytutkimuksiin vastataan puoluekannan mukaan. Viime vuonna kohistiin siitä, kuinka Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne lentää ympäri maailmaa, vaikka vastustaa / on vastustavinaan ilmastonmuutosta. Tietenkin Harjanne on puolustuspuheessaan oikeassa siinä, että ongelmia pitää ratkaista rakenteiden tasolla, ei syyllistämällä yksittäisiä ihmisiä, mutta tässä juuri on asian ydin: henkilökohtaisella tasolla ilmastonmuutos ei tunnu ongelmalta, vaan arvovalinnalta. Kun tulvavesi nousee kotona puolisääreen, alkavat hihat heilua, mutta vielä tässä vaiheessa kyse on vain huonosta omastatunnosta, johon paras lääke on maksaa marginaalista ”ilmastoveroa” lentämisestä ja lahjoittaa jokaisesta mokkalattesta sentti sademetsien suojeluun. Kapitalismi on siitä ihana asia, että se kyllä muuntautuu vastaamaan uusia kulutusihanteita.
Nyt pandemian aikana kasvomaski on ennen kaikkea kannanotto; varsinaista suojaa se antaa melko vähän. Toisaalta mitään haittaakaan siitä ei ole, mutta silti se on maailmassa noussut joidenkin silmissä kansalaisoikeuksien romuttamisen symboliksi. Henkilökohtaisesti tunnen vain yhden henkilön, jolla oli varmistettu covid19-tartunta ja hänkin sairasti sen hyvin lievänä. Uskon, että kokemukseni vastaa aika hyvin keskivertosuomalaisen kokemusta pandemiasta. Kovin konkreettiselta uhka ei vaikuta. Helsingin sanomien kotisivun kuolonlaskuri näytti alkujaan melko uhkaavalta, mutta nyttemmin siihenkin on turtunut. Pandemiasta ja sen torjunnasta kinastellaan verkon keskustelupalstoilla ja somen kommenttikentissä: harvalla on mitään konkreettista tuntumaa asiaan, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän. Mielipide muodostetaan omasta horisontista käsin ja muodostuu pikemminkin keskustelun itsensä ehdoilla kuin itse asiasta. Keskusteluun osallistuja saa mielihyvää keksiessään asiaan kriittisen tulokulman ja mielenrauhaa asettaessaan uhkaavan asian hallittaviin uomiin. Salaliittoteoreetikko tietää olevansa muita fiksumpi kyseenalaistaessaan ”valtamedian” ja ”eliitin” totuudet. Siitä, kumpi on todennäköisempi uhka: virus vai rokotteen sivuvaikutukset, monilla on mielipide, joka perustuu omaan odotushorisonttin, temperamenttiin ja tunteeseen siitä, että muodostettu mielipide sopii osaksi valmiiksi mietittyä maailmankuvaa. Tätä tukemaan löytyy netistä aina joku linkki, jota voi halutessaan postata uskottavuutta antamaan.
”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä? Ehkäpä sellaiset asiat kuten biokemia ja epidemologia ovat aihealueita, joilla pelkkä kriittinen ajattelu tai vankkakaan henkilökohtainen elämänkokemus eivät anna luotettavia vastauksia. Arvostamme oman tien kulkijoita ja toisinajattelijoita, mutta ei se silti tarkoita että kriittinen ääni olisi aina oikeassa. Silti jotenkin ollaan tilanteessa, jossa rokoteturvallisuudesta ollaan päättämässä huutoäänestyksellä.
Se ”todellisuus”, jossa näitä asioita kohdataan on virtuaalitodellisuus: viittailemme asioihin sen sisällä, emme todellisen maailman kädessä pidettäviin asioihin. Kaikki liikkuu siis abstraktilla tasolla ja toiset ovat kykeneväisempiä abstraktiin ajatteluun kuin toiset. Ajatteluun globaalin tason muuttujilla ei kykene todellisuudessa kukaan. Asiat menevät siksi sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja sopii omaan maailmankuvaan. Tämä on helppoa niin kauan, kun mitään todellista valintaa ei tarvitse tehdä.
Pieni ja tekstin kärjen kannalta epäolennainen sivuhuomio kiinnostavaan pohdintaan. Kirjoitat:
”Sodan syttyessä keneltäkään ei joka tapauksessa kysyttäisi, vaan asevelvolliset kutsuttaisiin palvelukseen. Olisiko (meillä) aseistakieltäytyjillä silloin kanttia tehdä ns. arndtpekuriset?”
Tänä aikana kenelläkään ei kuitenkaan ole tarvetta tehdä Arndt Pekurisia; siviilipalvelusvelvolliset on vapautettu nykyään asepalveluksesta myös sodan oloissa, ja reservin sijaan heidät on sijoitettu ”siviilivarantoon”. Kaiken lisäksi myös terveydellisillä perusteilla rauhan ajaksi vapautetut voivat hakea siirtoa ”siviilivarantoon” iästä riippumatta!
Tämä tapahtuu täyttämällä siviilipalvelushakemuksen (https://vipa.mol.fi/sivariweb/public/SPK102019_siviilipalvelus_20191024_fi.pdf). Hakemuksen automaattisen hyväksymisen jälkeen asevelvollisesta tulee siviilipalvelusvelvollinen ja paikka armeijan varareservistä vaihtuu siviilipalveluksen lisävarantoon. Siviilipalvelusvelvollista ei voida pakottaa enää missään tilanteessa armeijan alaisuuteen. Asevelvollisuuden mukaisesta palveluksesta vapautuksen saanutta ei kutsuta uuteen palveluskelpoisuustarkastukseen, mikäli hän hakee siviilipalvelukseen.
Suosittelen 🙂
Kiitos tarkentavasta taustatiedosta.
Kyseinen kohta ei ollut kovin tarkasti kirjoitettu, mutta jotakuinkin sitä tarkoitin, että ovatko asialla uhoavat oikeasti valmiita kestämään sodan epämukavuuksia, jos karanteeniajan epämukavuudekin ovat monella sietokyvyn rajalla ja toisaalta sitä, että aseellisen kriisin sattuessa ihmisoikeustilanne voi Suomessakin olla sillä tolalla, että aseistakieltäytymisellä voi olla seurauksia. Suomen lait ovat siviilipalveluksen suhteen, ainakin näin rauhan aikaan, suhteellisen edistykselliset, mutta voi miettiä myös, oliko Arndt Pekurisen kohtalo kaikilta osin sekään lain mukainen.
(Itse kirjoituksen pointissa tietenkin haettiin sitä, että moraaliset valinnat ovat todella moraalisia valintoja vasta, kun niistä joutuu maksamaan jonkin hinnan. Aseistakieltäytyminen oli vain yksi esimerkki, jonka valitsin siksi, että omana aikanaan se tuntui tärkeältä valinnalta. Käytännössä maksettu hinta oli vain kevyttä vittuilua, jota sen ikäiset harrastivat. )