Musiikkibusineksesta

Kadulla kävellessä jostain kuului radio: Bob Dylan naukui vuoden 1965 äänitteellä kappalettaan Mr. Tambourine man. Hieno kappale, ei siinä mitään, mutta sitä voisi luulla, että vuoteen 2020 mennessä se olisi soitettu jo kohtalaisen puhki. Eikö hänen 39:ltä studioalbumiltaan löydy muita soitettavia kappaleita? Vai onko Tamburiinimies tarpeeksi epäpoliittinen radiosoittoon? Epäilen, että jos herra Zimmerman kävelisi tänä päivänä demoineen levy-yhtiön ovesta sisään, naurettaisiin moinen määkivä kitaranrämpyttäjä ulos. Ja ehkä niin on parempi, times they are a-changing, ja kenties on aika jollekin uudelle. Mutta miksi silti musiikkimedia on joko 50 vuotta vanhoja klassikoita tai sitten ne kymmenen päivän hittiä? Rock-klassikot on typistetty samanlaiseen soittolistaformaattiin kuin muukin hittishitti ja vuosikymmenten ura rajattu yhteen hotelcalforniaan tai stairwaytoheaveniin. Uudet kappaleet taas nekin on kavenettu kymmeneen amerikanhittiin, jotka saavat maailmanlaajuisesti tähtitieteellisiä miljardien toistomääriä radioissa ja netissä. Sen melkein ymmärrän, että babyboomer-sukupolvi haluaa kuulla kerta kerran jälkeen ne samat hitit ja on väsynyt etsimään uutta musiikkia, mutta kun nuoret, joiden pitäisi omaksua uutta, hukkuvat tarjonnan paljouteen ja kuuntelevat vain sitä, mitä älypuhelimen algoritmi heille muodikkaana markkinoi, alkaa peli olla menetetty. Aikana, jolloin teoreettisesti musiikkitarjonta olisi äärettömän laajaa, jatkaa se vain kaventumistaan globaaleilla markkinoilla, joilla samat hitit soivat viidakkoradiosta Antarktiksen säähavaintoaseman taukomusiikkiin.

EDIT:

Teemu Brunilan haastattelu Ylellä on hyvä muistutus siitä, että sen lisäksi että musiikkimarkkinoita dominoi vain muutama artisti, on niiden artistien biisit tehnyt vain muutama harmaana eminenssinä toimiva tuottaja. Jotka ovat niitä keski-ikäisiä valkoisia miehiä, sikäli kuin sillä on mitään väliä, vaikka onhan se huvittavaa kuinka nuoren naisen intohimoiset tunteet ja räkäräppi-duon kapinan on säveltänyt, sanoittanut ja päivätyönään naantalilainen lakimies-perheenisä. Ei sillä, että tässä olisi mitään mitä en olisi aikaisemmin tiennyt, enkä edes ole varma onko siinä sinänsä mitään pahaa, että musiikkia tekevät ammattilaiset. Suurelle yleisölle kyllä kelpaa kuin mättökebab krapulaiselle. Rahaahan tällä on tarkoitus tehdä, ja sitä on tehty, joten pulinat pois.

Poikien lukuharrastuksesta, taas kerran

Päivi Heikkilä-Halttunen halttunen pohdiskelee poikien lukutottumuksia Hesarin artikkelissaan huolestuneena. Huoli ei ole ensimmäistä kertaa ilmoille lausuttu. Nyt konkreettisten kirjaesimerkkien kautta epäillään, että viihteellisyyden kautta mennään siitä mistä aita on matalin.

Itse aloin kersana lukea siksi, että se oli viihdyttävää, mutta viihteellisyydessä on vaikea kilpailla nykyisin muiden vaihtoehtojen kanssa. Pienellä kylällä kasvaneena harrastusmahdollisuudet olivat lähinnä partio, jalkapallo tai ilkivalta, ja kun rahaa harrastuksiin ei ollut, ilmainen kirjasto kiinnosti. Sen lisäksi paikallisella Ärrällä oli noin viisi VHS-vuokrakasettia, televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ohjelmaa välillä 17-21 (harva muistaa tämän, mutta katsokaa vaikka vanhoja lehtien ohjelmatietoja), leffaan pääsi lapsena ehkä kaksi kertaa, Internet tuli kotikylälle ensimmäistä kertaa kirjastoon vuonna 1997 ja niin edelleen. Tosin, siltikään pojat eivät meidän koulussa juuri lukeneet, koska se on tylsää ja koska ”luetsä jotain kirjoja, vitun homo?” Olisikohan minun lisäksi vain toinen poika ollut kiinnostunut kirjoista, ja nyt näköjään FB:n mukaan on naimisissa jonkun parrakkaan hunksin kanssa, eli ei kai siinä täysin väärää puuta haukuttu.

Nyt kun viihdettä on tarjolla tuhat kertaa enemmän, pelkällä lukunautinnolla perusteleminen ei välttämättä toimi. En edes tiedä alkaisinko itse lukemaan, jos olisin nyt teni-ikäinen. Jos lapsi ei nauti lukemisesta, niin ei se ala nauttia siksi, että vanhemmat yrittävät siihen pakottaa, siksikin että murrosikäiset pojat automaattisesti kapinoivat kaikkea vastaan mitä heille syötetään. Ehkä juuri siksi tuollainen urheilukirja voi kiinnostaa enemmän, jos sillä on yhtymäkohtia lapsen muihin kiinnostuksiin. Samoin ehkä muut samanlaiset ei-fiktiokirjat voivat olla parempia kuin keksityt tarinat.

Tuota pissa-kakka-osastoa aina välillä perustellaan sillä, että saadaan ne teinipojat lukemaan edes jotain. Ikään kuin vaikka leffoissa ei voisi olla ideaa siinä missä kirjoissakin ja mikä tahansa kirja on kehittävämpi kuin mikä tahansa tv-sarja, tietokonepeli aina huonompi kuin mikä tahansa mitä on painettu paperille. Jossain vaiheessa pelättiin, että sähkökirja tuhoaa ”oikean kirjan”, niin kuin sillä olisi jotain väliä. Näistä peloista on siirrytty mollaamaan äänikirjoja ja väittämään monissa verkkokeskusteluissa, että ”äänikirjojen kuunteleminen ei ole sama asia kuin oikea lukeminen”.

Olen siis samaa mieltä kriitikon kanssa: jos lukemaan houkutteleminen on itsetarkoitus, anything goes. Vielä kun saisi pojat jotain laadukasta. Itse jatkaisin tätä sillä, että ehkä mikä tahansa älyllinen harrastus on parempi kuin pelkkä nenänkaivaminen ja paikkojen rikkominen. Olen myös siinä määrin kyynisesti pessimistinen, että suurin osa porukasta vaihtaa minkä tahansa älyllisen harrastuksen nettipornoon ja action-peleihin niin että heilahtaa.