Linkolan jälkeen

Linkola-elämänkerta oli mielenkiintoinen ja valaiseva. Koko lailla ylistävä, kuten otsikko ”Ihminen ja legenda” antavat ymmärtääkin, ja toisaalta voi olla elävästä ihmisestä vaikea kirjoittaa todella kriittistä kirjaa. Esipuheessa kirjoittaja tosin tunnustaa Linkolan olevan ”ristiriitanen hahmo”, joka varmasti kuvaa useimpien ihmisten suhtautumista (tai ehkä kielteisesti suhtautuvien määrä on suurempi, mene ja tiedä, mutta täysin kritiikittä ihailevia löytynee vain seinähulluista).

Itse luin Johdatuksen 90-luvun ajatteluun herkässä lukioiässä. Tällaisista kirjoista kai kuuluisi sanoa, että se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, mutta olen kai ihminen, joka ei vaikutu kovin helposti. Mieleen moni juttu toki jäi ja olen aika lailla samaa mieltä monesta asiasta, kuten siitä että väestöräjähdys on vakava uhka. Muistan myös muutamia palavia väittelyitä, joita kävin nuoruuden innolla.

Yleisellä tasolla kirja ei kauheasti tuo uutta, mutta kirkastaa yksityiskohtia. Aikasemmin perhetausta ei ollut minulle tuttu, eivätkä monet yksittäiset elämänvaiheet. Kirja on tarina lintuhullusta miehestä, joka elämänsä aikana on rengastanut yli 70 000 lintua ja elättänyt tekemällä järjettömän raskaita työpäiviä kalastajana (talven aikana parhaimmillaan 9 tonnia kalaa) ja elänyt askeettisissa oloissa ilman sähköä ja nykyaikaisia mukavuuksia. Linkola on myös aina ollut kulttuuripiirien lemmikki ja kalastajantorpassa ravaavat kirjailijat, kulttuurivaikuttajat ja naisetkin. Yllättävin vierailija oli Harri Sirola, joka ei kalastajan kanssa tullut oikein juttuun (kuten kaksi räiskähtelevää personallisuutta harvoin tulee).

Toki ajatteluun perehdytään myös, mutta siitä pääsee perille varmasti lukemalla itse esseekirjat.

Oisko kanttia?

Viime vuoden lämpöennätykset saivat vihdoin monen ottamaan ilmaston lämpenemisen tosissaan ja viime aikoina onkin keskusteltu jokaisen vastuusta hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Kaikenlaisia laskureita löytyy netistä sen pipertämiseksi, miten jokainen voi sen pari prosenttia vähentää kulutustaan ja ehkä lievittää sillä omaatuntoaan. Linkola esitti jo 80-luvulla omat radikaalit teesinsä kulutuksen vähentämiseksi. Itsehän en usko pätkääkään siihen, että edes päästöjen kasvu hidastuisi, puhumattakaan päästöjän vähenemisestä.

Omalle kohdalle voisin luetella seuraavat teesit, jotka utopistisella tavalla merkityksettömiä, että vaikka ne ovat täysin riittämättömiä, ne ovat myös 99% mielestä täysin kohtuuttomia ja vähintään fasismia.

1) Yksityisautoilusta luopuminen taajama-alueella. Poikkeuksena invalidit ja ehkä perheet, joissa on pieniä lapsia (invaliditeetiksi ei lasketa mikropenistä: ei se kaupunkimaasturi siihen auta).
2) Turhien ulkomaanlentojen karsiminen. Mitä sinne Teneriffalle mennään etsimään? Kohta samat lämpötilat on Suomessakin, eikä se kalja niin halpaa ole, että siinä lopulta mitään säästäisi.
3) Syntyvyyden säännöstely. Ei ehkä Suomessa, mutta globaalisti.
4) Protektionismi ulkomaankaupassa. Ilmaston kannalta ei ole järkevää rahdata toiselta puolen maailmaa sellaista tavaraa, joka voidaan tuottaa Suomessakin. Kansantalouden kannalta ei ole myöskään järkevää pitää satoja tuhansia suomalaisia työttömänä ja maksaa heille, että he voisivat näitä tuotteita ostaa, mutta se on taas ihan toinen keskustelu.
5) Lihantuotannon tukemisen lopettaminen. Jauhelihan kilohinta pomppaisi varmasti johonkin viiteentoista euroon ilman maataloustukia, jonka jälkeen vaihtoehtoiset proteiininlähteet alkaisivat vaikuttaa houkuttelevimmilta.
6) Kulutuksen vähentäminen kautta linjan. Korkea kulutus pitää yllä työllisyyttä, joten tämä tarkoittaisi työn vähemistä (jota tosin protektionismi osin paikkaisi). Tällöin ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa, mutta vähemmän rahaa kulutukseen. Tämä vaatisi kokonaan työn ja onnellisuuden käsitteiden uudelleen ymmärtämistä. Vaikka kyselytutkimuksissa ihmiset kaipaavat enemmän vapaa-aikaa, niin käytännössä harva haluaa luopua elintasostaan.
7) Ympäristöystävällisen tekniikan kehittäminen. Tässä olen täysin Linkolan kanssa eri mieltä.

Henkilökohtaisesti minulle mikään näistä ei tuota suurta ongelmaa. Toisaalta, Linkola itsekään ei koe luopuneensa mistään. Hän on ihminen, joka muutoinkin haluaa elää primitiivisesti ja mielummin metsässä kuin kaupungissa. Hänen pamflettejaan ei edes voi ymmärtää muuten kuin sitä kautta, että hänelle nimenomaan tunnetasolla joku metsä ja siinä asuva lintu tai jopa yksittäinen puu on arvokas, ja luonnon tuhoaminen herättää raivoa, eikä sen vastapainona mukavuus tai ylellisyys merkitse mitään. Ironista on toki myös se, että vielä 100 vuotta sitten tuon kaltaista elintasoa olisi pidetty varsin korkeana.

Itsehän olen ollut köyhä koko elämäni, joten kerskakulutukseen ei ole ollut koskaan mahdollisuutta, eikä alhainen elintaso siten ole ollut mikään moraalinen valinta. En voi väittää, etteikö tietty katkeruus (vrt. ressentiment) olisi mukana. Minulla ei ole autoa sen enempää kuin korttiakaan (vanhempani eivät sitä aikoinaan 18-vuotiaana kustantaneet, joten se vain jäi). En kaipaa ryyppylomalle Torremolinosiin enkä pidä lentämisestä muutenkaan. Lapsia minulla ei ole, eikä varmaan ole tulossakaan. En ole kasvissyöjä, mutta minulle liha on kuitenkin ylellisyyttä, joka saisi myös maksaa enemmän.

Edellämainitun valossa minun ei tarvitse siis luopua paljosta, jos kansallisella tasolla lähdetään kulutusta toden teolla rajoittamaan, enkä osaa monia juttuja kaivatakaan, kun en ole niihin koskaan tottunut. (Sen kuitenkin tiedän, että ylläoleva seitsenkohtainen ohjelmani herättää suurempia tunteita kuin Nürnbergin lait.) Metsään en kuitenkaan suostuisi muuttamaan, joten heikkoutemme kullakin. Inhoan kylmää ja kaipaan kuivia, lämpimiä sisätiloja ja jossain kalastuksessa olisin vain tiellä.

Ajatus viikonvaihteeksi

Loppukaneetiksi irroitan seuraavan aina ajankohtaisen lausahduksen:

Harva jaksaa edes ajatella – usempien mielestä ajattelu on tylsää.