Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists

Kyseessä on kirja, joka jaettiin viime vuonna kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Pontimena varmasti oli kirjan raflaava otsikko, ja voisin kuvitella, että kirja jaettiin, koska opetus-ja kulttuuriministeriössä jonkun mielestä ”meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”. Odotin löytäväni tätä divarista kasoittain, mutta se pitikin lainata Ellibsistä sähkökirjana. Toinen hämmästyksen aihe oli, miten ohut kirja oli kyseessä: sähkökirjana sen pituutta oli vaikea arvioida, ja se loppui yllättäen kesken. Esipuheessakin puhuttiin pikemminkin ”essseestä” kuin ”kirjasta”. (Katso myös luento, johon kirja/essee perustuu https://www.youtube.com/watch?v=hg3umXU_qWc&feature=youtu.be )

Kirja keräsi heti kannattajansa ja vastustajansa, esim.) joista äärimmäisenä esimerkkinä Perussuomalaisten Mika Raatikaisen kirjallinen kysymys eduskunnassa (1).

Siitä huolimatta, että kirja kertoo ensisijaisesti Nigeriasta, molemmat osapuolet ovat ymmärtäneet otsikon siten, että että vaatimus koskisi meitä kaikkia. Ei tietenkään voi olla pohtimatta, miten paljon kirjoittajan afrikkalainen tausta vaikuttaa ja voiko sitä yleistää a) universaalisti b) meille Suomeen, vai onko tämä kirjoitettu afrikkalaisena afrikkalaisille. Hän tuntuu painottavan, miten uusi asia feminismi Nigeriassa on, joten siltä pohjalta joku kotitöiden jakaminen on varmasti relevantti puheenaihe nigerialaisessa kontekstissa. Itse miehenä en tietenkään voi tietää, millaista on olla nainen tai feministi Suomessa, mutta moni näistä jutuista tuntuu vanhentuneelta meidän näkökulmastamme.

Sitten taas toisaalta: ironisella tavalla jälleen kohu itsessään todistaa, että ehkä tällaisia kirjoja kuitenkin tarvitaan. Aina kun joku mainitsee feminismin, synnyttää se käsittämättömän naisvihan ja seksismin aallon.

Ei mitään uutta

Kirjassa ei ole oikeastaan mitään erityisen radikaalia. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että nainen saa mennä yksin ravintolaan, käyttää huulikiiltoa ja että kotityöt kuuluvat myös miehille. Ainakin nykyään: monet näistä asioista olivat ongelmia Suomessa vuosikymmeniä sitten ja kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että nämä asiat ovat joutaneetkin muuttua. Ja asiat ovat muuttuneet siksi, että niitä on muutettu, ja feminismi on lisännyt tasa-arvoa.

Jälleen kerran kirjasta ovat luonnollisesti kohisseet eniten ne, jotka sitä eivät ole lukeneet. Ongelmahan on, että nykyään kukaan ei jaksa lukea yhtä lausetta enempää kerrallaan ja ovatkin tarttuneet kirjan otsikkoon. Toki, otsikko on raflaava ja tuntuu heittävän kasvoillemme väitteen, että meidän ihan kaikkien tulisi olla feministejä. Kirja itsessään taas ei puhu juurikaan meistä (suomalaisista), vaan nigerialaisista. Siitä huolimatta keskustelu on jälleen omien katkeruuksien ympärillä pyörimistä ja sitä, kummalla sukupuolella on suurempi oikeus olla uhri.

Keskustelussa on luonnollisesti mainittu myös ne kuuluisat verorahat. Käsittääkseni ysiluokkalaisille on jaettu läksiäislahjaksi kirja jo vuosikymmeniä, itse muistan saaneeni Waltarin kolmen pienoisromaanin kokoelman (jonka nimikin taisi olla ”Kolme pienoisromaania”) ja viime vuonna jaettiin tämä kirja.

Essentialismi: onko sukupuolia olemassa?

Kirja lähtee siitä, että sukupuolia on kaksi ja että jako tehdään biologisten erojen perusteella. Meillä Suomessa ja ”lännessä” moni nykyfeministi pitää tätä vanhentuneena ajatuksena. Ainakin nmuutama arvostelija Goodreadsissa oli tuominnut kirjan ”cis-seksisminä”. Internsekstionaalisessa feminismissä tuntuu olevan vaikea päättää, kenen uhriarvo on suurempi: afrikkalaisen naisen vai eurooppalaisen trans-ihmisen.

Jo vuosia sitten, kun opiskelin yliopistossa, meille opetettiin antiessentialismia, eli ajatusta siitä, että naisilla ja miehillä ei ole mitään perimmäistä olemuksellista (essentialistista) eroa, vaan naiseus ja mieheus ovat kulttuurisesti määrittyneitä ja biologiset erot voidaan tulkita vain tätä kulttuurista taustaa vasten ja radikaaleimman näkemyksen mukaan biologiset erot ovat näennäisiä ja vain kulttuuri tekee niistä merkittäviä. Tietyssä humanistisessa diskurssissa onkin tapana aloittaa kappaleet ”länsimaisessa kulttuurissa…” ja mainita joko ”dikotomia” tai ”binäärinen oppositio” ja mahdollisesti ratkaisuna ”dekonstruktio”.

Jos minkäänlaista olemuksellista eroa naisten ja miesten välillä ei ole, miksi sama dikotomia, binäärinen oppositio jne. vallitsee sukupuolten välillä kulttuurista riippumatta? Miksi igboilla ja härmäläisillä tuntuvat olevan pohjimmiltaan samat tasa-arvo-ongelmat? Ei Suomessakaan 50-luvulla ”kunniallinen” nainen käynyt yksin ravintoloissa. Miksi sekä suomalaisessa että nigerialaisessa feminismissä mies on sortaja ja nainen on uhri? Mikä on se yhdistävä kulttuurista riippumaton tekijä ja lähde, josta tällaiset erot kumpuavat? Fraasi ”länsimaisessa kulttuurissa” muuttui jossain vaiheessa lähes partikkelinomaiseksi tavaksi aloittaa lauseita, eikä enää tarkoita mitään, mutta ilmeisesti myös on olemassa ihmisiä, jotka uskovat, että epätasa-arvo on erityisesti länsimaalainen ilmiö.

En ole varma, mikä on päivän trendi, mutta uskoakseni antiessentialismista ei ole vielä virallisesti luovuttu, mutta toisaalta feministinen politiikka vaatii tietyn essentialistisen ajatusmallin (http://eprints.lancs.ac.uk/34/2/Microsoft_Word_-_E9130088.pdf), jos oletetaan, että naisilla ryhmänä on tiettyjä tavoitteita, ja toisaalta intersektionaaliseen feminismiin kuuluvat myös rotu, seksuaalinen suuntaus, luokka jne ja jokaisesta saa pisteitä sen mukaan, miten alistettu on.

Onko kulttuurien välillä eroja?

Kun afrikkalainen nainen kertoo meille, että sukupuolten välillä on biologisia eroja, on helppo ottaa holhoava asenne: ei sisko, teidän maassanne feminismi ei ole vielä yhtä kehittynyttä kuin täällä meillä.

Eräs mahdollinen tulkita on myös se, että se vahvistaa käsitystä naisten huonosta asemasta Afrikassa. Toisaalta, onko se käsitys niin vääräkään? Hyvin pian olemme siinä suossa, että tottakai pidämme kaikkia kulttuureja yhtä hyvinä, haluamatta kuitenkaan kyseenalaistaa afrikkalaisen naisen kokemuksia. Afrikkalainen nainen kyllä kelpaa ideologiseksi aseeksi, mutta suomalainen feminismi ei halua astua siihen ansaan, että syyttäisi afrikkalaista kulttuuria naisvihamieliseksi.

Tulee mieleeni tapaus: opetin suomea ammattikorkeakoulun kansainvälisille opiskelijoille ja heittelin jotain nippelitietoa Suomen lähihistoriasta, ja esiin nousi Kekkonen. Eräs (miespuolinen) nigerialainen opiskelija kysyi hämmentyneenä, oliko Suomessa joskus ollut miespresidentti. Tämä oli siis Halosen toisella kaudella. Hänelle suomalainen yhteiskunta näyttäytyi naisten johtamalta: koulun rehtori oli myös siihen aikaan nainen ja varmasti kaikki maahanmuuttajan kohtaamat auktoriteetit virastoissa olivat myös naisia. Ehkä hänelle pohjola oli jonkinlainen käänteismaailma, jossa naiset johtavat ja miehet ovat hiljaa hissukseen. Kysymykseeni voisiko Nigeriassa olla joskus naispresidentti, opiskelija vastasi päätään pudistellen: hänelle kysymykseni oli täysin absurdi. Olisin yhtä hyvin voinut kysyä voisiko presidentiksi tulla imeväisikäinen lapsi.

Tällaisia heittoja on tylsä kirjoittaa auki, mutta anekdootista nousee esiin kaksi pointtia: ensinnäkin se suomalaisen ja nigerialaisen todellisuuden suuri ero, joka on lähes koominen, toisaalta se, miten suomalainen yhteiskunta on feminisoitunut tavalla, jonka vain ulkopuolinen voi nähdä. Tällaiset sukupuoleen ja kulttuuriin (ja rotuun) liittyvät anekdootit saavat aikaan ylettömän määrän kongnitiivista dissonanssia kun meidän hyvin nopeasti pitäisi päättää, voivatko jotkin kulttuurit olla sekstistisempiä kuin toiset, mitä arvoa annamme ulkomaalaisten arviolle omasta kulttuuristamme, mikä on käsityksemme rodusta ja sukupuolesta ja sovittaa kaikki tämä reunoja hipomatta siihen muottiin, että olemme hyviä ihmisiä emmekä suinkaan seksistejä tai rasisteja.

Vaikka aikoinaan Suomea kutsuttiin eräässä radio-ohjelmassa ”tasa-arvon takapajulaksi” (jolla tarkoitettiin naisen asemaa), uskallan väittää naisen aseman olevan Suomessa paremman kuin vaikkapa Nigeriassa ja hyvä niin (mikä ei tietenkää poista sitä, etteikö aina voisi olla paremmin).

No pitäisikö?

Itse vierastan kaikkia ismejä lähtökohtaisesti. Aina kun joku sanoo vastustavansa feminismiä, pyydetään häntä spesifioimaan mitä feminismiä hän vastustaa, koska onhan toki feminismejä olemassa useampia. Itse vastaan kääntäen: jos joku kysyy kannatanko feminismiä, pyydän spesifiomaan mitä hänen feminisminsä pitää sisällään ennen kuin vastaan. Lähtökohtaisesti en ole anti-feministi, mutta en pidä siitä saarnaavasta tavasta, jolla sitä minulle usein tarjoillaan.

Mitä itse kirjaan tulee, niin samalla tavalla haastan kaikki sitä vastustavat lukemaan itse kirjan ja kertomaan, mitä tarkalleen ottaen siinä vastustavat. Ovatko he oikeasti sitä mieltä, että miehen pitää maksaa treffeillä, että avioliitto naisen elämän tärkein päämäärä, kotityöt kuuluvat naisille tai että nainen ei voi käyttää työpaikalla hametta. Vai mitä sitten?