Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

Uusliberalismin krapulasta (vastine Sixten Korkmanille)

Täällä on aikaisemminkin pohdittu Sixten Korkmanin uusliberalismikritiikkiä, ja uusimmassa kolumnissaankin hän käsittelee uusliberalismia ja pitää sitä populismin kasvualustana.

Tällaisiin arvioihin on helppo vasemmistolaisen tietenkin yhtyä. Kyseessä on lähes marxilainen ajatusrakennelma siitä, että ”syvärakenne” (ihmisten taloudellinen puute) määrittää ”pintarakenteen” (katkeruuden kanavoitumisen populistisiin liikkeisiin). Tämä katsantokanta nauttii suurta suosiota koska a) se vaikuttaisi perustuvan konkreettisille tosiasioille b) se tarjoaa moraalisen jalkatuen kritisoida maailman vääryyttä. Kun rasismi ja muu vähemmistöihin kohdistuva viha kumpuavat yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaikuttaa siltä että meillä on humaani tapa ymmärtää ja taistella niitä vastaan.

Mutta onko yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja ääriliikkeiden välillä suora linkki? Ehkä rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki on aidosti rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki ihan omasta tahdostaan, ei siksi että hänellä olisi ollut taloudellisesti niukka lapsuus.

Taloudellinen epävakaus luonnollisesti ruokkii poliittista epävakautta, mutta onko nykyinen eurooppalainen aateilmasto selitettävissä pelkästään sillä? Tällä hetkellä äärimmäistä taloudellista kurjuutta on Suomessa varsin vähän. Elämme ennen näkemätöntä taloudellista yltäkylläisyyden kautta, jolloin perusduunarikin on rikkaampi kuin keskiluokka vielä sata vuotta sitten. Toki on olemassa marginaalinen, absoluuttisessa kurjuudessa elävä väestönosa, mutta poliittiseksi liikkeeksi sillan alla elävistä kodittomista ei ole. Samoin populististen liikkeiden kannattajissa on paljon heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia, mutta harva heistä elää aidossa puutteessa tai hyvinvointivaltion ulkopuolella. Pikemminkin katkeruutta ruokkii tunne eriarvoisuudesta ja siitä, että jossain eliitti mässää ja katsoo tavallista kansaa nenänvarttaan pitkin.

Korkmania arvostelee Kansan uutisissa myös Anna Kontula. Hänen mukaansa populismin kannattajista merkittävä osa on keskiluokkaa. Tämä noudattelee hänen omaa ideologista karttaansa ja käsitystään ”pikkuporvaristosta” (ääri)oikeistolaisuuden käyttövoimana (Kontulan asiaa käsittelevä kirja on lukematta, mutta kirjaston varauslistalla ja asiasta tullee raporttia myöhemmin). Hänelle vasemmistolaisena (~kommunistina) taas köyhällistö on vallankumouksellinen potentiaali, jonka rooli (oikeisto)populismin lähteenä on aina vasemmistolle ollut koko lailla ongelmallinen. Olen jossain määrin Kontulan kanssa samaa mieltä, mutta tarkempi analyysi vaatisi, että ”luokka” määriteltäisiin kattavasti vuoden 2022 kontekstissa. Esimerkiksi: onko meillä enää muuta kuin keskiluokkkaa? Populististen liikkeiden, kuten perussuomalaisten, kannattajat ovat keskimäärin heikommin koulutettuja (”heikosti koulutettu” on myös joidenkin vasemmistolaisten haukkumanimi, kun halutaan osoitella duunareita), mutta onko esimerkiksi asunnon ja kaksi autoa omistava ja lomat Thaimaassa viettävä palkansaaja varsinaisesti ”köyhällistöä”?

Ongelma on oikeastaan siinä, että kaikkien jakama narratiivi omasta yksilöllisyydestä ja suhteesta yhteiskuntaan on sellainen, että jossain on jokin eliitti, joka meitä kusettaa ja verottaa ja ylläpitää ”rakenteita” ja jota vastaan juuri minä taistelen, jonka vuoksi juuri minun tarinani on autenttinen. Olen yrittänyt aikaisemmin pohtia samaa ilmiötä (mm. otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo, joka oli siinä määrin vajavainen artikkeli, että se varmasti pitää kirjoittaa paremmalla ajalla uusiksi). Kysyttäessä kaikki kertovat olleensa koulukiusattuja, kaikilla on erimielisyyksiä vanhempien kanssa, joutuneet käymään tasapäistävän peruskoulun, kamppailemaan paikastaan maailmassa, tekemään töitä menestyksensä eteen ja sen seurauksena onnistunut tai epäonnistunut, tullut petetyksi tai huijatuksi, joutunut maksamaan veroja, saanut elämässä vähän vähemmän kuin olisi oikeasti ansainnut, kokenut ettei ole saanut hyödyntää omaa täyttä potentiaaliaan.

Esimerkkinä taloustutkija (ei kirjailija) Juha Itkosen twiitin aiheuttama keskustelu: hänen mukaansa päivätreidaajat ovat turhia kansantaloudelle. Koirat kalahtavat ja päivätreidaajat vastaavat: he ovat omasta mielestään ahneita pankkeja vastaan taistelevia robinhoodeja, oikeasti. Esimerkki on kenties kaukaa valittu, mutta kenties valittu juuri siksi: ihan kaikki kuvittelevat olevansa pienen ihmisen puolella jotain monoliittia vastaan.

Protestiliikkeissä ja populismissa tämä narratiivi osataan valjastaa käyttöön (en mene tässä varsinaisiin salaliittoteorioihin, jotka ovat saman ilmiön ääritapaus). Kukapa ei haluaisi olla osa kansanliikettä, joka pudottaa korruptoituneen eliitin jalustaltaan (oikeistopopulistinen tulkinta) tai purkaa hegemonisia valtarakenteita (postvasemmistolainen tulkinta). Ylipäätään ei ole olemassa sellaista poliittista liikettä, jonka iskulausevalikoimaan kuuluisi ”eliitin”, ”status quon” tai ”vallanpitäjien” tukeminen. Tulemme siihen paradoksiin, että eliitit ovat vallassa ja rakenteet voivat hyvin, vaikka kukaan ei niitä varsinaisesti koe kannattavansakaan.

Sosioekonomiset syyt ovat siis vain yksi muuttuja. Tärkeämpää on oman individualistisen narratiivin korostaminen, joka johtaa identiteettipolitiikkaan, joka on löyhyydessään ainoa mahdollinen yhteenliittymä, johon post-ihminen kykenee. Identiteettipolitiikan ytimessä on kokemus kuulumisesta ryhmään, jota sorretaan. Yleisimmin ajatellaan tällaisia ryhmiä olevan esimerkiksi homot tai mustat, ja homofobia ja rasismi ovatkin jakamassamme maailmassa vallitsevia tosiasioita. Listaa voisi jatkaa kaikkien tuntemalla tavalla siten, että sen ulkopuolelle jäävät vain valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, eli varsin pieni vähemmistö etenkin globaalissa katsantokannassa. Lisäksi myös valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, ja ehkäpä etenkin he, kokevat olevansa uhreja.

Kun ihan jokaisella on vakaa tunne siitä, että juuri hän (ja mahdollisesti hänen edustamansa ryhmä) on erityisen syrjitty, päähänpotkittu, sorrettu ja kusetettu, ei ole vaikea löytää populististen liikkeiden kannattajia ihan ilman sosioekonomisiakin syitä. Sen jälkeen voi miettiä, mitä todella tapahtuu tässä tilanteessa, jos talous nytkähtää kunnolla ja ihmiset todella alkavat kokea puutetetta. Sanotaan, että yhteiskunta on vain kolmen lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Arvio: Don’t look up

Don’t look up on Adam McKayn ohjaama satiirinen komedia, josta tyylillisesti tulee ensimmäisenä mieleen tekijän aikaisempi elokuva The Big Short (2015) ja lähtökohdiltaan Armageddonia (1998). Kuten kaikki jo tähän mennessä tietävät, kertoo se maapalloa lähestyvästä komeetasta; Leonardo diCaprion ja Jennifer Lawrencen näyttelemät astronomit yrittävät varoittaa, mutta poliitikot politikoivat ja bisnesmiehet ahnehtivat ja lopussa kaikki kuolevat, paitsi Jonah Hillin näyttelemä presidentin avustaja. Elokuva on yleisesti ymmärretty ja tunnustettu allegoriaksi ilmastonmuutoksesta ja miksei myös hieman covid-pandemiastakin ja kyvyttömyydestä reagoida globaaleihin uhkakuviin. Tietyssä kyynisyydessään se on jopa realistisempi kuin katastrofielokuvat yleensä: maailmanlopun lähettiläätkin joutuvat odottamaan presidentin vastaanottoa, siinä missä lajityypin muissa edustajissa kansallinen hälytystila on päällä alkutekstien jälkeen. Toisaalta sitä on syytetty jopa liiallisesta saarnaavuudesta: kyseessä on elokuva, joka tarkoitus on ennen kaikkea muuttaa ihmisten ajattelua.

Mutta muuttavatko tällaiset elokuvat mitään ihmisten ajattelussa? Kerronnan ja näkökulman kannalta elokuva noudattelee samaa perinteistä kaavaa: katsoja asemoidaan kriittiseen positioon, jossa maailma on tullut hulluksi ja hän näkee totuuden, koska hän on yksi niistä, jotka ”katsovat ylös”. Sen sijaan poliitikot, suuryritykset ja kahden edellisen kontrolloima media vievät massoja harhaan. Katsoja saa hyvät naurut tyhmien punaniskojen ja kyynisten poliitikkojen kustannuksella, koska valistuneena yksilönä ei kuulu kumpiinkaan. Katsojan itsensä ei siis tarvitse muuttaa omaa ajattelutapaansa, ongelma on aina jossain muualla, niissä jotka eivät ole vielä avanneet silmiään.

Elokuvan ilmiselvä viesti on, että tulisi luottaa tieteeseen ja asiantuntijoihin poliittisen propagandan sijasta. Mutta on olemassa myös toisenlainen luenta. Oli sitten kyse ilmastonmuutoksesta tai korona-pandemiasta ja rokotuksista, aina löytyy koulutettuja tiedeihmisiä, ”sisäpiiriläisiä” ja vaihtoehtoisia asiantuntijoita, jotka ottavat todenpuhujan roolin. Tällöin medialle, hallitukselle ja suuryrityksille (”big pharma”) jää propagandistin rooli — juuri kuten elokuvassa. En nimeä näitä henkilöitä, mutta tiedämme keitä ovat Tokentuben tohtorit, jotka asiantuntevasti kertovat rokotteiden tappavan.

Salaliittoteoreetikon silmin maailma näyttää nimenomaan tältä: maailma on tullut hulluksi ja yksittäiset ”silmänsä avanneet” näkevät totuuden. Ilmastonmuutosdenialisti avaa silmänsä: ulkona on lunta, joten ”ilmastonmuutos” ei voi pitää paikkaansa. Koronadenialisti ”tekee oman tutkimuksensa” ja koska kukaan tuttu ei ole kuollut koronaan, sitä e ole olemassa. Siitä hypätään johtopäätökseen, että rokotteen tarkoitus on tappaa ihmisiä.

Elokuvan sanomaan myönteisesti suhtautuville se tarjoaa samaistumispintaa: pelastussanoma on otettu vastaan. Ilmastonmuutoksen kieltäjille se toimii osoituksena siitä, miten valtamedia ja suuret korporaatiot levittävät propagandaa, jolle hän itse kuitenkin on immuuni. Lopputulema on, että kukaan ei aidosti ota opikseen ja muuta mielipidettään tällaisten elokuvien vuoksi.

Vuosi 2021 kirjoina

Tänä vuonna keskityin lukemaan erityisesti suomalaisia elämänkertoja ja elämänkerrallisia teoksia. Uudempia elämänkerrallisia kaunokirjallisia teoksia tavataan kutsua ”autofiktioksi”, joka tarkalleen ottaen tarkoittaa tietyntyyppistä omaelämänkerrallista teosta (jossa käytetään tekijän nimeä päähenkilön nimenä), mutta nykyään kaikenlaiset omaelämänkerrat ovat autofiktiota.
Varsinaisia elämänkertoja (omaelämänkertoja tai muiden kirjoittamia) luin tänä vuonna seuraavilta henkilöiltä: Jussi Halla-aho, Olavi Paavolainen, M.A. Numminen, Jarkko Martikainen, Matti Nykänen, Kai Merilä, Lauri Viita, Kalle Päätalo, Hannah Arendt, Arto Paasilinna, Noah Trevor, Ville Haapasalo, Juhani ”Juice” Leskinen, Pentti Haanpää, Helmi Krohn ja Jan Jalutsi.

Tämän lisäksi päiväkirjoja painettuina luin Pentti Saarikoskelta, Aila Meriluodolta ja Pekka Kejoselta, sekä muistelmia Pentistä hänen siskoltaan Sirkka Garamilta ja ex-vaimoltaan Tuula Saarikoskelta.

Henrik Tikkasen kadunnimisarja olisi nykyään tyypillistä autofiktiota ennen kuin sitä nimitystä oli keksittykään, mutta varsinaiseksi omaelämänkerraksi en sitä laske. Näistä 70-luvun tunnustuskirjoista on tavattu käyttää nimitystä ”avainromaani”. Samoin luin Märta Tikkasen runokokoelman Vuosisadan rakkaustarina, jota on pidetty vastauksena Henrik Tikkasen tunnustukselliselle sarjalle.

Samassa hengessä luin osia Hannu Salaman Finlandia-sarjasta ja niitä edeltävän romaanin Tapausten kulku.

Kokeeksi piti lukea jotain, jota välttämättä ei tulisi luettua, eli Kalle Päätalon Ii-joki -sarjasta Kunnan jauhot. Myös Päätalon kirjat ovat samaa autofiktio-kamaa ennen autofiktion keksimistä. Paikoitellen pidinkin, varsinkin ronskimmista elämän tosiasioiden kuvauksista, mutta jäänee toistaiseksi muut Päätalot lukematta.

Ja kaukana siintää meri on fiktiivinen Toivo Pekkasen elämänkerta, jonka on kirjoittanut ja omakustantanut hänen tyttärensä Riitta Tenni. Vahvasti päätalomainen meininki oli teoksessa, mutta kaunokirjallista nautintoa en valittavasti siitä saanut.

Kirjeromaani tulee lajityyppinä lähelle elämänkertaa, ja tänä vuonna luin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtoon perustuvan Silloin tällöin onnellinen. Olin tähän melko pettynyt, vaikka Tamminen onkin suosikkikirjailijoitani. Hänen poikansa Antti Röngän kirjoja en ole lukenut, mutta ilmeisesti ne ovat nekin äärimmilleen vietyä tunnustuksellista omaelämänkerrallista autofiktiota.

Joonatan Tolan Punainen planeetta kertoo hänen (ja näyttelijä Pamela Tolan) isästä Mikko Tolasta autofiktion keinoin. Tyylillisesti tästä tuli mieleen jostain syystä paikoitellen Daniel Katz ja etenkin alussa em. Henrik Tikkanen. Tykkäsin kyllä, mutta en silti voi olla ajattelematta, olisiko tämä saanut yhtä suurta huomiota, ellei tässä olisi ollut juuri se autofiktiivinen linkki todelliseen Joonataniin, joka surusilmäisenä poseeraa lehtien sivuilla (sekä hänen tunnettuun siskoonsa). Ja minä tietenkin olen tällaista kysellessäni paha ja kylmä ihminen.

Mika Terhon Niittyvilla—Pattaya all night long -kirja oli ilmestyessään 2014 liiankin todenmukainen ja sensuroitiin, koska se sisälsi vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvaa tietoa Terhon työpaikalta mielisairaanhoitajana. Olen ymmärtänyt, että Pattaya, rakastettuni olisi korjattu versio edellä mainitusta. Koska ilmiö sinänsä kiinnosti, luin tämän ja oikeusprosessista ”kertovan” kirjan Syytetty, jota ei voi pitää kovin selkeänä selontekona.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto oli varmasti ensimmäinen Finlandia-voittaja, jonka olin lukenut ennen sen julistamista voittajaksi. Yllättävän koukuttava teos, vaikka en näin kokeellisista teoksista välttämättä pidäkään (Borgesit, Perecit ja Sarrautet ovat tyypillisesti aika raskasta kamaa minulle, kenties suomenkielinen teksti veti paremmin). Hieman petyin kun kuulin, että se oli kirjoitettu perustuen kirjailijan omiin kokemuksiin sydänleikkauksesta. Eikö tämäkään teos ole vapaa omaelämänkerrallisista viittauksista? Samoin lukunautintoa vähensi, kun jossain vaiheessa tajusin, että ainakin osassa kirjan henkilöissä on viittaus reaalimaailman ihmiseen, enkä oikein jaksanut alkaa bongailla henkilöhahmoja, vaan keskittyä vain itse tekstin sisäiseen maailmaan.

Kevyemmästä päästä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja (osa 1) on nimensä mukaisesti päiväkirjamuodossa, mutta ei varsinaisesti kai ”tosiasioihin perustuva”. Toisaalta, päähenkilön nimi on Juha, joten eikö tämän pitäisi olla juurikin sitä autofiktiota? En muistanutkaan, että tämä oli alun perin ilmestynyt blogimuodossa.

Se kaikkein tunnetuin omaelämänkerta (autofiktio?), eli Augustinuksen Tunnustukset jäi valitettavasti kesken, vaikka antiikkisista kirjoista pidänkin, etenkin Juhana Torkin sujuvina käännöksinä.

Kaunokirjallisuuden puolelta muita kunniamainintoja saa Tommi Liimatan Hautajaiskengät. Olen ollut jo pitkään Tommin fani sekä laulu-, sarjis-, kuunnelma- että kaunokirjapuolella ja pidin tästäkin, jossa oli yllättävän vakavia sävyjä Tommin sanaleikkihuumoriin tottuneelle. Tommillahan itselläänkin oli tämä omaelämänkerrallinen sarja. Jeppis 1 löytyy ihan omasta kirjahyllystä, mutta en vain saanut sitä loppuun asti.

Osasen suhde kokonaisuuteen (Midnight mass)

Viime viikolla tuli katsottua Netflixiltä minisarja Midnight mass, joka on vallan suosilteltava sarja, jos tykkää tiivistunnelmaisista sarjoista, joissa puhutaan pitkiä monologeja. Sarjasta voisi kirjoittaa varmasti pidemmänkin arvostelun, mutta tässä bloggauksessa pohdiskelen sen suhdetta siihen, miten ideologiat toimivat. Jos et ole sarjaa vielä nähnyt, suosittelen sen katsomista ennen tämän lukemista, varsinkin jos et kaipaa spoilereita.

Kuten siis sarjan nähneet tietävät, kertoo se syrjäiselle saarelle sijoittuvasta hiljaisesta pikkukaupungista, jonne saapuu mystinen pappi Paul Hill sijaistamaan yhteisön aikaisempaa katolilaista pappia isä Pruittia, joka on sairastunut matkallaan pyhälle maalle. Seuraa joukko mystisiä tapahtumia, kun vanhat nuorenevat ja rammat kävelevät. Karismaattinen isä Paul saa kaupungin asukkaat valtaansa ja pian kaikki ovat hänen kulttinsa vallassa lukuunottamatta pientä vähemmistöä: saaren islaminuskoista poliisikonstaapelia, skeptistä naislääkäriä ja päähenkilöpariskuntaa Eriniä ja Rileytä. Paljastuu, että isä Paul onkin nuorentunut Pruitt ja että ihmeiden takana on jonkinlainen pyhältä maalta pappia seurannut vampyyriperkele (sanaa vampyyri ei sarjassa taideta kertaakaan käyttää), joka muuttanut isä Paulin ja joka ehtoollisviinin seassa annostelee elämänvoimaansa seurakuntalaisille. Kulisseissa naruja on koko ajan vedellyt katala diakonissa Bev, joka on jonkin sortin psykopaatti siinä missä isä Paul kenties vain hyväuskoinen hölmö.

Sarjan fokalisaatio on rakennettu siten, kuten se usein rakennetaan: katsoja samaistuu skeptikoihin ja vallitsevaan tunteeseen, että kaikki ei ole aivan niin kuin pitäisi. Tämä on hyvin ilmeinen positio, koska meillä kaikilla on kokemus omasta subjektiudesta suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Ihmisen, ainakin modernin ihmisen, perustunne on yksinäisyys ja yksilöllisyys; muut ihmiset tuntuvat kuuluvan johonkin, mihin me emme kuulu, toisaalta juuri me olemme poikkeuksellisella tavalla hereillä ja näemme kokonaisuuden sen ulkopuolelta. Mysteeri on mysteeri vain sille, jolle se pala palalta paljastuu, ja narratiivi on juuri mysteerin paljastuminen.

Onkin houkuttelevaa ajatella, että kun koko kaupunki menee sekaisin, juuri minä olen se epäilijä, joka näkee kaiken läpi kun muut seuraavat johtajaa lasinkiilto silmissään. Jos natsit nousisivat valtaan tänään, olisin se joka jo aikoinaan sanoi ”enkö minä sanonut”. Minun kulutuspäätöksiini eivät mainokset vaikuta. Minä en usko mitään, mitä poliitikot sanovat, vaan muodostan mielipiteeni omilla aivoillani.

Ironia piilee juuri siinä, että näin ideologiat ja kultit toimivat. St. Patrickin kultin ytimessä on sen totuuden löytäminen, jota koko muu ulkopuolinen maailma ei suostu näkemään. Itse jumala on antanut kyläläisille profeetan, joka lahjoittaa heille ikuisen elämän ja saa heidän silmänsä aukeamaan totuudelle. Sen sijaan muu maailma vaeltaa pimeydessä ja synnissä, jota jumalan valo ei valaise. Isä Paul nimenomaan käyttää vampyyrinpureman vertauksena silmien avautumista: pureman jälkeen koko maailma näyttää erilaiselta. Ennen kuin muidenkin silmät avautuvat (ts. saavat vampyyritartunnan), joutuu isä Paul valehtelemaan heille, mutta valheetkin palvelevat suurempaa tarkoitusta.

Oli kyseessä sitten jehovantodistajuus tai Wincapita, wokeismi tai Awekening-liike (jotka mielenkiintoisella tavalla molemmat viittaavat ”heräämiseen”) koronadenialismi tai rokotevastaisuus, kaikki liikkeet korostavat silmien avaamista ”totuudelle”, jota ”lampaat” eivät näe. Jokainen salaliittoteoreetikko kuvittelee olevansa Riley tai Erin hulluksi muuttuneessa maailmassa, yksilö joka ajattelee omilla aivoillaan. Vai onko kenties sittenkin karanteenin eristämä maailma kuten St. Patrickin eristynyt seurakunta, joka sekoaa karismaattisen johtajan pauloihin? Verkossa levitetään valheita, vihjailuja ja puolitotuuksia ja niiden levittäjät ovat hyvin tietoisia siitä, että valehtelevat, mutta kaikki on sallittua, kun on tarkoitus saada ihmiset ”näkemäään totuus”.

Karpo ei erehdy

Eilen tuli katsottua Dokumentti Hannu Karposta: KarpoVielä on asiaa. Muistan Karpon ohjelman hyvin lapsuudestani, kuten kaikki muutkin koskaan suomalaista televisiota katsoneet. Piti ihan Wikipediasta tarkistaa, että ”Karpolla on asiaa” päättyi vuonna 2007. Sitä en muista, milloin itse olisin viimeisen Karponi nähnyt, ehkä joskus 90-luvulla.

Voi olla, että en niinkään lapsena ymmärtänyt millainen vääryys oli haastateltavalle kulloinkin tapahtunut. Usein byrokratian yksityiskohdat olivat sen ikäiselle käsittämättömiä –kuten ehkä aikuisillekin katsojille — mutta epäselväksi ei jäänyt, että tarinan pahis oli verottaja, pankki, vakuutusyhtiö tai kunnan virkamies. Vuodesta toiseen narratiivin rakenne pysyi samanlaisena: pieni yksinäinen ihminen oli herrojen päähänpotkima ja Karpo oli hänen ainoa puolustajansa. Hannun äänenpainot ovat kaivertaneet ääniuran kollektiiviseen tajuntaamme:

Karpo: onko nyt käynyt niin että…
Pieni ihminen: kyllä, tuota noinniin, näinno käynynnä, notta…
Karpo: onko tämä nyt mielestäsi oikein?
Pieni ihminen: ei tämä nyt oikeelta tunnu, että tuota noinnii..

Jutun sävy on usein sarkastinen, kuten dokumentissakin nähtävässä pätkässä, jossa verottaja verottaa saunasta, jossa eivät ole seinätkään pystyssä. Karpo ”saunoo” 27 asteen pakkasessa munasillaan olemattoman saunan omistajan kanssa.

Tämän kaltaisista yksinkertaistuksista lapselle jäi mieleen vain, että jokin käsittämätön vääryys oli tapahtunut, varsinkin kun isäni, jonka ainoa poliittinen mielipide oli herraviha, tuhahteli kaikille älyttömyyksille kovaan ääneen.

En tiedä kuinka hedelmällistä olisi verrata esimerkiksi Karpoa ja Pekka Sauria pienen ihmisen puolustajana. Ehkä ei kovinkaan, koska Sauri on kuitenkin tehnyt pitkän uran virkamiehenä ja poliitikkona, mikä on Karpon täydellinen vastakohta. Kattava analyysi Karposta ajassamme vaatisi enemmän paneutumista, mutta onhan kyseessä henkilöitynyt ilmiö, ja vasta nyt minulle selvisi, että hänellä on oma Youtube-kanavakin.

Dokumentin kuva Karposta on jossain määrin turhautunut ja katkeroitunut verrattuna siihen, mikä kuva hänen ohjelmistaan minulle oli tullut vuosien varrelta, tai sitten vain muistikuvani pettävät minut. Ohjelma alkaa Karpon kommentilla siitä, että joitain asioita olisi pitänyt tehdä toisin, mutta myöhäistä niitä on enää muuttaa ja siksi surra, ja päättyy loppuminuuteilla tokaisuun ”vituttaa”, joka lienee vastaus kysymykseen mitä hän ajattelee ikääntymisestä. Näin suorasukaista kiroilua en muista ”Karpolla on asiaa”-ohjelmista.

Dokumentti on enimmäkseen ylistävä, ja lähes ainoa kritiikin lähde on hänen poikansa Sampo, joka vihjaa, että esimerkiksi Karpojen kotona asiat eivät olleet aina hyvin. Samalla näytetään kuvamateriaalia Hannu Karposta, joka uitattaa häkkiminkkiä jääkylmässä vedessä, koska jostain syystä haluaa sen olevan ”sähäkämpi”. Mitä sillä sitten tarkoitetaankin tai mitä dokumentaristi haluaa tällaisen kuvamateriaalin julkaisulla kertoa. Sampo Karpo kutsuu isäänsä jopa narsistiksi: ehkä Hannu Karpon pimeä puoli alkaa paljastua? Työtunteja vuodessa Hannu Karpolle kertyy dokumentin mukaan järjettömät 5000, minkä perusteella diagnosoisin vakavan työnarkomanian.

Ehkä enemmän kritiikkiä Karpon persoonan lisäksi olisi kaivannut ohjelmien sisällöistä: oliko niin, että Karpon kansantuomioistuin oli erehtymätön? Eikö 53 vuoden sisällä kertaakaan tapahtunut ylilyöntejä tai syytetty viattomia? Sen lisäksi, että pieni ihminen voi olla byrokratian uhrina, myös pankin tai vakuutusyhtiön edustaja on yksityinen ihminen työnsä ulkopuolella ja mustamaalaaminen 2 miljoonan katsojan edessä voi tuhota ihmisen maineen ja mielenterveyden. Yksi itsemurha mainitaan, mutta tätä ei valaista sen tarkemmin. Dokumentissa näytetään materiaalia Karpon uran alkuvaiheilta, jolloin hän teki juttuja mm. pimeän viinan myynnistä Helsingissä ja uutisjutuissa huorat ja humalaiset esiintyvät omilla kasvoillaan; nykyisin sellaiset varmasti pikselöitäisiin. Karpo on eittämättä tehnyt paljon hyvää tavallisia ihmisiä puolustaessaan ja väärinkäytöksiä paljastaessaan, mutta missä menee shokkijournalismin raja? Onko sittenkin oikeutta tärkeämpää Karpon itse päästä ääneen, saada huomiota ja olla oikeassa seurauksista välittämättä? Dokumentti vihjaa, mutta ei ota lopullista kantaa. Ehkä 53 vuotta kritiikistä elänyt Karpo olisi kestänyt hieman kritiikkiä itsekin.

Dokumentin mukaan Karpoa ei missään vaiheessa varsinaisesti sensuroitu, mutta varsinkin Ylellä pomot suhtautuivat häneen nuivasti. Karpossa suurten ikäluokkien pienen ihmisen puolustajana on samaa narratiivia kuin ”valtakunnanärsyttäjän” M.A. Nummisen hahmossa olen aikaisemmin yrittänyt analysoida. Mutta mitä se tarkoittaa ja miten tähän narratiiviin tulisi tänä päivänä suhtautua, kun samat ”ärsyttämisen” ja ”paljastamisen” vaikutuskeinot ovat trumpistien ja putinistien käytössä? Populistipoliitikko voi helposti kerätä irtopisteitä toimimalla kuten Karpo ja arvostella verottajaa — koska kaikki vihaavat veroja — ja samalla tuohtua siitä, että mökin mummolta evätään tuet.

Tietenkään epäkohtia paljastavan toimittajan ei tarvitse ottaa kokonaiskuvaa huomioon, mutta vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa pelkällä kritiikillä ei pääse pitkälle. Edellä mainittu isäni sanoi Veltto Virtasen olevan ainoa ”uskottava” poliitikko, mutta onko hänen hölöttämisensä ja baskeri-pelleilynsä lopulta johtanut mihinkään? Suurten ikäpolvien herravihalla on populismi rakennettu.

Karpolla on totuudenpuhujan asema, jota vain vahvistaa se, että hänen mainitaan olleen ”kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde”. Omana aikanaan hän oli yhden miehen vaihtoehtomedia. Mutta miten tänä päivänä tunnistamme, kuka on totuudenpuhuja ja kuka väärä profeetta? Myös MV-lehti oli ”kulttuuripiirien loputtoman rienaamisen kohde”. Joku voi pitää kohtuuttomana verrata Karpoa MV-lehteen. Kenties, mutta MV-lehden lukijat eivät pidä. Kaikki ne rokotusvastaisia meemejä omasta päästään keksivät somettajat kuvittelevat olevansa pikku karpoja, jotka paljastavat YTL:n, Avin ja lääketeollisuuden väärinkäytökset.

Muinaiset taltioinnit 70-luvulta miehestä, joka on ostanut kierot sukset, tuntuvat sympaattisilta retrotripeiltä, muttta totuudenjälkeisenä aikana kaikki on jotenkin jännempää.

Populistin probleemi

Hajahuomio Jan-Werner Müllerin vasta julkaistun Pelko ja vapaus -kirjan arvostelusta En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta lainaan:

Erilaiset eliitit (taloudelliset, kulttuuriset) eivät kuulu ”oikeaan kansaan”, kuten eivät myöskään etniset ja seksuaaliset vähemmistöt. Asiaa ei mitenkään muuta se, että suurin osa kansasta ei asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on vieraantunut mädästä poliittisesta järjestelmästä.

Tämähän ei ole mikään ainutlaatuisen uusi ajatus: jo reilut 100 vuotta sitten Suomen itsenäistymisen alla vähän joka taho halusi määritellä ”kansan” omien poliittisesten intressiensä mukaan. Oikeistolle kansa oli ”se aito Suomen kansa” erotuksena esim. Venäjän kansasta tai ”epäaidosta kansasta”, johon eivät kuuluneet poliittiset vastustajat kuten kommunistit. Vasemmistolle kansa oli työväestöä, mielellään poliittisesti herännyttä, kun taas ”porvaristo” ei ollut kansaa. Samanlaisista lähtökohdista nykypopulistikin ammentaa, oli sitten kyse oikeistopopulismista, joka lienee tämän päivän populismin päähaara tai vasemmistopopulismista, jonka olemassaolo usein unohdetaan.

Huvittavaa onkin, että mitä syvemmälle marginaaliin mennään, sitä jyrkemmiksi erottelut menevät. Huvittavaa siksi, että sitä pienemmäksi myös ”kansaan” kuuluvien joukko muuttuu kun kriteerit tiukentuvat, mutta edelleen ”kansaksi” käsitetään jonkinlainen abstrakti, mutta aito enemmistö, joka ei kuitenkaan missään näy, mutta jota ääri-ideologia edustaa.

Karikatyyrimäisesti tällaista saattaa edustaa se kommuunissa elävä anarkosyndikalisti, joka tappelee tiskivuoroista yhtä lailla kuin aatteen yksityiskohdista ja on jatkuvassa sodassa samassa kommuunissa eläviä trotskilaisia, maolaisia ja stallareita vastaan, mutta etenkin niitä ulkomaailman sivistymättömiä karvaperseduunareita, jotka eivät osaa sukupuolen moninaisuuden ja antirasistisen rodullisuuden tarkkaa terminologiaa, eikä itseasiassa tule toimeen oikein kenenään kanssa ja silti jollain salaperäisellä tavalla katsoo edustavansa kansainvälistä proletariaattia eliittejä vastaan.

Karikatyyri toiselta laidalta on se haja-asutusalueiden natsi, jolle kaikki paitsi se puhdasoppisin etnonationalismi on kommunismia ja puhdasrotuisen suomalaisuuden kriteerit niin tiukat, että niitä ei läpäise sisäsiittoisinkaan sysmäläinen pienviljelijä, jos on kerran erehtynyt äänestämään demareita, eivätkä kansaan kuulu esimerkiksi homot, yliopiston käyneet, naiset, kasvissyöjät, suomenruotsalaiset, eivätkä etenkään perussuomalaisia kannattavat petturit.

Yhtä kaikki, ääriliikkeetkin ovat omaksuneet juuri sen populistisen lähtökohdan, että juuri he edustavat sitä oikeaa kansaa, joka ei vaalituloksissa näy, mutta kuitenkin ”nousee”. Mistä tai kenestä se nousee, sitä ei tiedä kukaan.

Väärin rakennettu tasa-arvo

Eräs autofiktiivisiä juttuja nettiin ja printtiin kirjoittava henkilö, naispuoleinen mutta se ei ole olennaista tässä — yhtä hyvin olisi voinut olla mieskin, valitti lehtijutussa Kirjailijaliiton valintakriteerejä ja korkeata kynnystä. Omien sanojensa mukaan hän kaipasi ennen kaikkea liitolta tunnustusta siitä, että hän on ”oikea” kirjailija. Kenties juttua tehnyt toimittaja oli lähtenyt jutun tekoon sellaisella kärjellä, että kriteereitä ei kenties pitäisi olla lainkaan tai ainakin niiden pitäisi olla alhaisemmat. Mutta miten Kirjailijaliiton jäsenyys voi olla tunnustus mistään, jos jäsenyyden saa omalla ilmoituksella?

Samantyyppisiä ovat keskustelut ylipäätään julkaisukynnyksen ylittämisestä: ketkä ovat ”oikeita” kirjailijoita. Ne, jotka saavat ”hylsyn”, valittavat kohtaloaan ja katsovat kustantamoiden kohdelleen heitä väärin. Kustantamot ”ajattelevat vain rahaa” eivätkä ymmärrä pöytälaatikkokirjailijan käsikirjoituksen merkitystä. Näille suosittelen omakustannetta, jollaisen moni julkaiseekin. Kaikille se ei kuitenkaan käy, koska heidän mielestään omakustannekirjailijat eivät ole ”oikeita” kirjailijoita. Puhumattakaan siitä, että vaikka oman tekstinsä voi julkaista netissä vaikka heti juuri nyt, ei siitä välttämättä saa rahaa.

Uusi teknologia (tarvepainatus ja verkkojulkaiseminen) on siis demokratisoinut kirjallisuuden kenttää ja nykyään käytännössä mikä tahansa teksti on mahdollista saada julki, tavalla tai toisella. Tällainen ”mahdollisuuksien tasa-arvo” ei kuitenkaan takaa ”tulosten tasa-arvoa” ja siksi toiset ovat edelleen ”enemmän oikeita” kirjailijoita kuin toiset ja kaupalliset kirjailijat menestyvät kaupallisesti paremmin. Tämä todellinen epätasa-arvo saa tietenkin systeemin pohjalle tai peräti sen ulkopuolelle jääneet kapinoimaan: miksi eivät kaikki ole samalla viivalla?

Oireellista kuitenkin on, että epätasa-arvoa mitataan systeemin itsensä ehdoilla. Mikään ulkoinen mahti ei estä tekemästä omakustannetta tai jakamasta e-kirjaa nettisivuillaan ja sen jälkeen kutsumasta itseään kirjailijaksi, kuului liittoon tai ei. Valitettavasti omakustannekirjat (kuten myös pienkustantamoiden kirjat) myyvät todella huonosti jos ollenkaan. Siksi haaveillaan isolle kustantajalle pääsystä. Isot kustantajat luonnollisesti ajattelevat asiaa kaupallisesti, eivät ne muuten olisi isoja. Toinen kriteeri on ns. taiteellinen taso, eli kuinka korkealle asiantuntijat kirjan arvottavat. Tämä aloittelevan kirjailijanalun mielestä on tietenkin elitististä. Ne todelliset lukijat kuuluvat tavalliseen kansaan, joka ei välitä ”taiteellisista” arvoista. He ovat sen lisäksi jotenkin mystisesti kaupallisuuden ulkopuolella, koska kirjailijanalun kirja kävisi myös kaupaksi, mitä se ei suinkaan tee, omakustanteena tai oikeana kustanteena.

Kyseessä on siis ilmiön arvostelu ilmiön itsensä määrittävien kriteerien kautta. Olemme esimerkiksi siinä määrin kaupallisen, individualistisen ideologian läpimäärittämiä, ettemme osaa kuvitella menestymistä sellaisen kontekstin ulkopuolelta, jossa menestyminen tarkoittaa yksilösuorituksen onnistumista, kohoamista muiden yläpuolelle, mahdollisesti taloudellista hyötymistä. Tällaisessa kontekstissa muut alkavat näyttää vihollisilta ja kilpailijoita. Toinen ideologia on kapina ”vallitsevia käytäntöjä” kohtaan ja vaatimus tasa-arvosta. Tällöin oma toiminta nähdään ”vallankumouksellisena” ja taisteluna oikeudenmukaisuuden puolesta. Keskeinen narratiivi on, että juuri minä olen alistetun kansanosan edustaja, joka omalla neuvokkuudellani ja periksiantamattomuudellani taistelen meidän kaikkien edestä tieni ryysyistä rikkauksiin. Ironista tässä tietenkin on, että tämä on meidän kaikkien jakama narratiivi: missä on se elävä auktoriteetti, jota vastaan me kaikki kamppailemme? Ne, joita pidämme auktoriteetteina, ovat juuri niitä samoja, jotka kuvittelevat kamppailevansa massan virtaa vastaan. Näistä keskenään ristiriitaisista tendensseistä koostuva ideologia ironista kyllä toimii juuri siten, että tärkeintä on, kunhan meidän kohdalla ”tasa-arvo” toimii ja pääsemme kynnyksen yli.

Ironia on nimenomaan siinä, että kukaan ei todella halua purkaa hierarkkista systeemiä, koska ne kriteerit, joilla tasa-arvo määritellään, tulevat tästä systeemistä itsessään. Jos kirjailijaesimerkit eivät toimineet, on minulla muitakin.

Naisurheilijoiden palkat ovat miesurheilijoiden palkkoja huomattavasti alhaisemmat. Urheilussa jos missä, voisi kuvitella toteutuvan vaatimuksen ”sama palkka samasta työstä”, koska säännöt määrittelevät kussakin lajissa hyvin tarkkaan mitä siinä kuuluu tehdä. 400 metrin juoksu on saman mittainen kaikille. Mutta kun urheilussa palkat eivät määräydy siten. Itse tosin suurena antiurheilijana en edes seuraa mitään urheilulajia (paitsi shakkia) ja minulle ammattiurheilijoiden palkat ovat paitsi aivan absurdit, on myös vaikea kuvitella mitään turhempaa kuin ammattiurheilijoiden korkeat palkat. Mutta silti ymmärrän niiden määräytymisperusteen ja se on kilpailu. Tasa-arvon periaate on kipailulle vastakkainen. Palkkoihin, tai pitäisikö sanoa palkintoihin, ei voi soveltaa tasa-arvoa. Itse tosin pärjäisin ilman huippu-urheiluakin ja näkisin, että kaikki voisivat saada urheilusta liikkumisen iloa isojen rahojen sijaan, mutta se on täysin toinen asia.

Samankaltainen ilmiö on sen laskeminen, kuinka monta naista on pörssiyhtiöiden johdossa. Stand up -koomikko Bill Burr (jota noin muuten en fanita lainkaan) on vitsaillut, että kun naiset puhuvat sukupuolten tasa-arvosta, tarkoittavat he tasa-arvoa sen 20% miespopulaation suhteen, jolla menee hyvin, eivät sen 80% jolla menee keskiverrosti tai usein jopa huonommin kuin naisilla keskimäärin. Vitsei on tietenkin vitsi ja kärjistys, mutta on siinä jotain tottakin. Ainakin totta on se, että pörssiyhtiöiden johto on on kapitalismin crème de la crème, jolla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. On virheellistä käyttää tasa-arvon mittarina ilmiötä, joka määritelmällisesti on epätasa-arvoinen. Jos pörssiyhtiöiden hallituksen jäsenyys ei toisi mukanaan helvetisti rahaa ja arvostusta (ainakin tietyissä piireissä), eivät ”korkean statuksen” miehet kuiten Björn Walroos niihin vaivautuisi pyrkimään, vaan tekisivät jotain muuta, kenties ryhtyisivät rokkitähdiksi. Tietenkin ymmärrän sen näkökulman, että pörssiyhtiöiden sukupuolijakauman laskeminen on jonkinlainen indikaattori tasa-arvosta, vaikkei tasa-arvoa itsessään, tai ainakin sukupuolten välisistä valtasuhteista. Silti luulen, että eivät ne naisjohtajatkaan uraansa edistä pelkästä siskojen välisestä solidaarisuudesta. Tällöin systeemin kritiikki tapahtuu systeemin omilla ehdoilla.

Palkkatasa-arvo on vastaava ilmiö. Niin sanotuilla naisvaltaisilla aloilla palkat ovat miesvaltaisia alhaisemmat. Kärjistettynä esimerkiksi yliopistosta valmistuneella sukupuolentutkijalla on alhaisempi palkka ja vähemmän työllistymismahdollisuuksia kuin diplomi-insinöörillä. Syitä tähän voidaan löytää useita: alan sukupuolijakauma, työskenteleminen julkisella vs. yksityisellä sektorilla, alan kaupallinen potentiaali ja niin edelleen. Esimerkiksi julkisella puolella kaikki palkat tulevat käytännössä samasta potista, joka ei jakamalla kasva. Yksityisellä puolella sen sijaan tuottavuus kasvaa ja samalla jakovara. Itsekin humanistina olen usein joutunut perustelemaan opiskelemani alan ”hyödyllisyyttä”, joka on jossain muualla kuin siinä, että sen avulla voi ansaita rahaa. Meillä humanisteilla, joka on hyvin naisvaltainen ala, onkin kielteinen suhde rahaan, kaupallisuuteen ja ”hyötyyn”. Ja silti kysymme, miksi ”humanistisia aloja ei arvosteta” ja miksi niille ei anneta rahaa. Ja siksi päädymme määrittelemään itseämme hierarkian itsensä ehdoilla: ”humanistisista aloista on hyötyä tavoilla, joita ei voi määritellä rahassa”, mutta olemme silti sitä mieltä, että raha on se tärkein arvostuksen mittari tässä yhteiskunnassa, minkä soisi näkyvän määrärahoina humanistisella alalle ja korkeampina palkkoina humanistisella alalla työskenteleville.

Rasismista ja hyväksikäytöstä (vastine Tuukka Sandströmille)

Tuukka Sandström kirjoittaa verkkolehti Särössä otsikolla Wolt, woke ja liukas rasismi viime aikojen rasismikohuista, jotka lienevät kaikille tuttuja. Olen hänen kanssaan monessa kohdassa samaa mieltä: olen sen verran historiallinen materialisti, että minunkin mielestäni tulisi sanojen välttelyn sijasta keskittyä niihin konkreettisiin asioihin, jotka sortavat ihmisryhmiä oikeassa, materiaalisessa maailmassa. Vertaus ruman sanan käyttämisestä sukupuolielimien näyttämiseen on osuva; en tullut ajatelleeksi itse sitä noin, mutta kieltämättä näinkin sen voi nähdä. Samoin totta on, että uusliberalismi ei ole rasistinen: sillehän kaikki ovat vain kuluttajasegmenttejä (tästä voisi vetää allegorian myös siihen, miten esim. sateenkaariliike on kaupallistettu) eikä värillä ole väliä, niin kauan kuin rahaa riittää. Silti Woltin kaltaiset yritykset hyötyvät ihmisten eriarvoisuudesta, jota mm. rasismi tuottaa. Kuka tahansa voi sunnuntaiaamuna kaupungilla kävellessään todeta, että krapularuokaa suomalaisiin koteihin rahtaavat ruokalähetit ovat kaikki järjestään pigmentiltään kantaväestöä tummempia, eikä tämä voi olla sattumaa.

Olen lähes täysin Sandströmin kanssa samaa mieltä, mutta jatkan suuntaan, jossa kenties mielipiteemme saattaisivat erota. Ylipäätään kysyn, mikä on nykyisen maahanmuuton tarkoitus, ellei halpatyövoiman maahantuonti Woltin kaltaisille yrityksille? Oikeistoliberaali kannattaa maahanmuuttoa niin kauan kuin väärän väriset ihmiset pysyvät omissa slummeissaan eivätkä laita lapsiaan samoihin kouluihin, vasemmistoliberaali kannattaa yhtä lailla Elinkeinoelämän valtuuskunnan vaatimusta siitä, että Suomi tarvitsee maahanmuuttajia ”tekemään niitä töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa”. Hyvinvointi maailmalla jakaantuu epätasaisesti, mikä näyttäisi johtuvan maantieteellisestä eriarvoisuudesta, mihin toimivaksi lääkkeeksi tarjotaan ihmisten siirtämistä köyhemmistä maista rikkaampiin.

Koronakriisin keskellä ongelmaksi muodostui niiden 15 000 – 20 000 kausityöntekijän saaminen Suomeen, jotka vuosittain matkaavat erityisesti Ukrainasta suomalaisille tiloille sadonkorjuutyöhön. Aikaisemmin tulijat olivat pääosin Virosta, mutta jostain syystä viimeisen 15 vuoden aikana marjanpoimintaan liittyvä tietotaito on kadonnut virolaisiltakin, jotka painivat nyt saman ongelman kanssa. Onneksi maa -ja metsätalousministeriö sai kuitenkin työntekijät järjestettyä maahan, jotta sato ei pilaantunut emmekä kuolleet nälkään. Syitä siihen, miksi marjanpoimijoita ei saada esim. Kainuusta, on Ylen mukaan monia. Valkoihoisina ukrainalaiset tässä tuskin ovat samalla tavalla rasismin uhreja kuin tummaihoiset olisivat, mutta eiköhän tuontityövoiman väitetty ahkeruus selity sillä, että käytetään hyväksi alueellista taloudellista eriarvoisuutta.

Pian tulemme näkemään Suomessakin sen kaltaisia etnisesti eriytyneitä asuinalueita kuin esimerkiksi Ruotsissa jo muutamissa kaupungeissa on. Edes maailman antirasistisin maa Ruotsi (pl. ne Afrikan maat, joissa ei-valkoiset ovat enemmistönä ja joissa siten ei voi olla rasismia, vain ”etnisiä konflikteja”) ole voinut estää tällaista eriytymiskehitystä varmasti vilpittömistä yrityksistä huolimatta. Alueelliset, taloudelliset ja etniset erot kietoutuvat toisiinsa ja syntyy valtaväestöstä erillinen alaluokka, jonka indikaattorina toimivat tietyt kielelliset (”mamusuomi”) ja ulkonäölliset (ei-valkoisuus) erot. Köyhyys synnyttää köyhyyttä ja rikkaus rikkautta (Matt. 25:29 ”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on.”). Rasismiin perustuva syrjintä työhaussa on dokumentoitu tosiasia, mutta myös rasismista huolimatta huono-osaisuus periytyy (aiheesta on useita tutkimuksia, mutta paremman puutteessa linkkaan tämän Turun yliopiston tutkimuksen: Vauhkonen, Teemu, Kallio Johanna, Erola Jani 2017: Sosiaalisen huono-osaisuuden ylisukupolvisuus Suomessa.). En siis kiellä rasismin yhteyttä ihmisten eriarvoisuuteen, mutta wanhan liiton wasemmistolaisena korostan luokka-aspektia. Etnisesti eriytyneiden huono-osaisten asuinalueiden syntyminen tarkoittaa ”rodun” ja luokan niveltymistä (jopa nekin tahot, jotka suhtautuvat maahanmuuttoon positiivisesti tunnustavat ongelmaksi sen, että joissain kaupunginosissa maahanmuuttajia on ”liikaa” tai kantaväestöä ”liian vähän”), mutta pelkästään rasismiin keskittyminen johtaa vain uusiin ongelmiin: vai onko Etelä-Ruotsin kaupunkien maahanmuuttajakaupunginosien syntyminen pelkästään seurausta kantaruotsalaisten rasismista?

Kuten Rosa Meriläinenkin kirjoittaa tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan Rajaton maailma on unelma ja oivaltaa, että kenties alhaisen elintason maista korkeamman elintason maista muuttavan motiivit ovat toisenlaisen kuin kesälomaturistin halu etsiä ”myönteisiä kokemuksia”, mutta toivottavasti myös senkin, että ongelmat kyllä seuraavat rajojen yli niin kauan, kuin ihmisiä motivoi ”vapaaseen liikkuvuuteen” pakko.

Samaan aikaan akateemisista piireistä lähtöisin oleva ”wokeismi” on ylemmän keskiluokan liike, joka on suunnattu sitä työväenluokkaista persvakoäijää vastaan, joka ei osaa oikeita termejä. Woke on reilun kaupan etuoikeutetuimmuutta. Samalla tavalla kuin voi maksaa 8 senttiä enemmän kahvikupillisesta, josta menee joku prosentti jonnekin Guatemalan lapsille ja lentämisestä voi maksaa lentoveroa, koska kalliimpi lentolippu edistää ilmastonmuutosta vähemmän kuin halpa. Nykymaailmassa omista etuoikeuksista nauttiminen on monella tapaa ongelmallista, mutta jos tunnen niistä kevyttä syyllisyyttä, voin kuitenkin lopulta hyvällä omalla tunnolla jatkaa elämää valkoisena + keskiluokkaisena + varakkaana + valtiollisen median edustajana, jolla on valta määrittää mitä termejä keskusteluissa käytetään. Kaikkein paras on, jos omasta henkilöhistoriastaan löytää sellaisen pikantin yksityiskohdan kuten ”oikeastaan yksinasuvia syrjitään perheellisten kustannuksella”, jonka perusteella voi liittyä syrjittyjen rintamaan maailman pahuutta vastaan. Jollain psykoanalyytikolla olisi asiasta varmasti paljonkin sanottavaa: kenties nautinto nimenomaan vaatii tietyn annoksen syyllisyyttä.

Ja koska lopulta näihinkin asioihin kosketus on varsin abstraktilla tasolla, on tämä kaikki lopulta pelkkää henkilökohtaista identiteetin rakentamista: olenko antirasisti vai rasismin uhri? Onko valkoinen aina rasisti vai millä tempulla saan ilkeästä Twitter-kommentista rakennettua itselleni kuvitelman, että oikeastaan olen yhtä aikaa stalinismin uhri että holocaust survivor.

Onko musiikin kieli kieli?

Hesarin artikkelissa Samuli Tiikkaja pohdiskelee musiikin ja tunteiden yhteyttä.

Itselle musiikki on aina ollut elämän tärkeimmistä asioista ja keskeinen tapa reguloida omaa tunne-elämää. Vaikka olenkin päällepäin suhteellisen harmaa ihminen — tai juuri siksi — musiikkimakuni on hyvinkin värikäs. Iloinen musiikki on helppo tapa tasapainottaa luontaista melankolisuuttani. Iloinen ja energinen musiikki antaa minulle välittömästi runsaasti iloa ja energiaa, jota muuta kautta olisi vaikea hankkia, paitsi ehkä päihteillä. Kuuntelen päivittäin paljon musiikkia ja mahdollisuuksien mukaan käyn keikoilla viikoittain (korona-ajan hiljaisuus on pikku hiljaa taas kääntymässä parempaan).

Onkin hämmentävää, että ihmislajille on sellainen asia kehittynyt kuin musiikki. Käsittääkseni muilla eläinlajeilla ei ole musiikkia (lintujen ”laululla” on toinen merkitys), mutta kaikki tietävät että esimerkiksi koirat reagoivat musiikkiin, samoin kuin papukaijat. Luultavasti jossain olemassa tutkimus, että lehmät tuottavat paremmin maitoa, jos niille soittaa klassista musiikkia.
Jollain tapaa tiettyjen sointujen ja sävelien värähtely tapahtuu taajuudella, joka saa meissä jonkin (mielen, sielun?) värähtelemään samalla taajuudella. Tietyt rytmit (jotka ovat tavallaan myös taajuuksia) tarttuvat kehoomme. Kenties tekemistä on peilisolujen kanssa, ehkä tätä pitää googlata ajan kanssa.

Kenties sillä on jotain tekemistä tunteiden ilmaisun kanssa, joka on jossain määrin universaalia lajista toiseen. Jos koira murisee ja näyttää hampaitaan, tunnistamme automaattisesti sen olevan vihainen. Muilla eläinlajeilla, ainakin nisäkkäillä, vihan ilmaus on hyvin saman tyyppinen ja helposti tunnistettava. Jos musiikkikappaleen sähkökitara ”murisee” on hyvin helppo kuvata musiikkia vihaiseksi. Samoin iloinen ja tyytyväinen eläin on helppo tunnistaa, vaikka tuleekin välttää ”inhimillisten” tunteiden liiallista projisointia toisiin lajeihin.

Tässä kohtaa on muistutettava ”kielen” ja eläinten ”signaalien” eroista. Vihainen eläin signaloi toiminnallaan vihaisuutta: se on vihainen ”tässä ja nyt” ja murina on osoitus siitä. Se ei siis pysty kommunikoimaan ”vihaisuutta” abstraktilla tasolla: se ei voi ilmaista olleensa vihainen eilen, puhua näkemästään koirasta, joka oli vihainen, tai filosofoida ”vihaisuuden” käsitteestä yleensä. Kielellinen ilmaisu taas on ”arbitraarinen”, ”keinotekoinen”, eikä ole väliä mikä sitä merkitsevä sana on: ”vihainen”, ”angry” vai ”furieux”, koska suhde on sopimuksenvarainen. Kielen kautta kuitenkin voimme kommunikoida eri merkkejä yhdistelemällä monimutkaisia ja abstrakteja asioita, jotka eivät välttämättä ole tässä ja nyt saavutettavissa.

Musiikki (ja moni muu taiteelaji) kuitenkin voi yhdistää nämä kaksi: musiikki ”signaloi” monia eri tunteita: vihaa, rakkautta, iloa, surua ja saa meidät tuntemaan näitä samoja tunteita juuri sillä hetkellä kun kuuntelemme musiikkia. Silti musiikki kykenee abstrahoimaan ja säilömään tunneilmaisun muotoon, jossa sitä voidaan käsitellä ja välittää ajassa ja paikassa. Voin kuunnella 60-luvulla, eli yli 50 vuotta sitten Amerikan mantereella levytetyn pop-kappaleen ja tuntea monimutkaisia tunteita: ei välttämättä vain yhtä tunnetta, vaan useita päällekkäin. Yksinkertaisinkin rakkauslaulu voi herättää melankolian ja ilon tunteita, jotka ovat yksilöllisiä juuri kyseiselle kappaleelle.

Juuri edellä mainitun vuoksi musiikki onkin hyvä keino käsitellä tunteita: toisaalta se voi ilmaista asioita, joita ”pelkkä” ihmiskieli ei voi, mutta silti musiikin kieli voi käyttää muita kielen ominaisuuksia hyväkseen ja toimia ajasta ja paikasta riippumatta.

Ehkä tässä on myös selitys artikkelin pohtimaan kysymykseen siitä, miksi puhutaan musiikista eikä tunteista. Ehkä sanat eivät tavoita tunteita; voin sanoa ”olen surullinen” tai ”olen iloinen”, mutta onhan se varsin latteaa. Kuinka paljon rikkaampi ilmaisu juurikin on jollain hyvällä kitarasoololla.

Musiikki on hämmästyttävällä tavalla yhtä aikaa henkilökohtaista ja universaalia. Jokaisella meillä on oma musiikkimakumme, joka on yhtä yksilöllinen kuin sormenjälkemme. Kuuleeko kukaan samalla tavalla samaa kappaletta kuten minä? Tuskin kuulee. Ja miksi jokin kappale, josta muut pitävät, ärsyttää minua tavattomasti ja toisin päin? Ja silti musiikki voi tuoda yhteen miljoonia ihmisiä jonkun tietyn bändin fanittamisen kautta. Samassa konsertissa kymmenet tuhannet voivat nauttia samalla taajuudella yhtä aikaa yksilöllisestä että yhteisöllisestä musiikkikokemuksesta. Kaikilla kulttuureilla on oma musiikkikulttuurinsa, ja jos jätämme ennakkoluulomme sivuun, on meidän mahdollista välittömästi ymmärtää meille vieraimmankin kulttuurin musiikkia, vaikka emme ymmärtäisi sanaakaan heidän kieltään.