Jehovan todistajat, oma kokemukseni

En juurikaan avaudu henkilökohtaisesta elämästäni, mutta otsikon aihe on itsessään sellainen, josta on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa ja toimikoon tämä henkilökohtainen tapauskertomus jonkinlaisena johdantona.

Isäni perhe oli Jehovan todistajia. Isän isä kuoli yllättäen vuonna 1975, en tiedä liittyikö vuoteen tiettyä kohtalon ivaa (samalle vuodelle odotettiin maailmanloppua). Isäni oirehti sillä tavalla kuin yksinhuoltajien teini-ikäiset lapset oirehtivat ja todistajien seurakunnan vanhimmat reagoivat siihen sillä tavalla, jolla he reagoivat nuorten ”epäsosiaaliseen käytökseen”. Tästä varoitusten jälkeen seurasi erottaminen. Tämä onkin suunnilleen kaikki, mitä tapahtumista tiedän. Isäni veli, eli setäni, on Jehovan todistaja tänäkin päivänä ja veljesten elämänpolut veivät monella tapaa eri suuntiin, minkä merkityksen sitten nuoruuden risteyskohdille haluaakaan antaa. Isäni äiti, eli mummoni, meni uusiin naimisiin miehen kanssa, joka oli myös todistaja, ja muutti Ruotsiin.

Kotona meillä ei puhuttu uskonnosta ja koulussa kävin elämänkatsomustiedon tunneilla (meidän perheen lapset olivat ainoita oppilaita tunneilla). Isäni näkemys oli, että uskonnosta ei pidä puhua ennen kuin lapset osaavat itse arvioida mihin haluavat uskoa.

Jehovan todistajien kohdalla puhutaan ”karttamisesta”, eli siteiden katkaisemisesta seurakunnasta lähteneisiin tai erotettuihin, eli ”luopioihin”, olivat nämä sitten vain tuttavia tai läheisiä perheenjäseniä. En tiedä kuinka suurta roolia karttaminen meidän perheessämme näytteli. Minulla oli suomenmummo ja ruotsinmummo ja varhaislapsuudessa Ruotsiin ajettiin melkein joka kesä. Mummolle soiteltiin usein ja pitkiä puheluita (80-luvulla ulkomaanpuhelut olivat kalliita) ja muistan ruotsinmummon melkein paremmin ääneltä kuin ulkonäöltä. Siihen, että lahjapaketit tulivat ruotsinmummolta muutoin kuin syntymäpäivinä, en kiinnittänyt huomiota. Ainakaan totaalista karttaminen ei siis ollut.

Isän veljen kanssa kanssakäyminen oli vähäisempää, ja vierailut mummolaan todennäköisesti ajoitettiin tarkoituksella eri aikaan. Tutustuin häneen vasta ollessani teini-ikäinen, siinä neljäntoista, kun isäni kysyi haluaisinko opiskella Raamattua hänen veljensä kanssa. Kesti hetkisen reagoida tietoon, että isälläni oli veli. Olin varhaislapsuudessa nähnyt häntä niin harvoin, eikä meillä koskaan kotona puhuttu hänestä, että hetkittäin olin unohtanut hänen olemassaolonsa.

Tutkiskelimme Raamattua setäni kanssa muutaman vuoden. Vaikka olen nykyään ateisti, en katso ajan menneen sinänsä hukkaan. Monenlaisiin kirjoihin on tullut elämän aikana käytettyä aikaa, ja tänäkin päivänä väitän tuntevani Raamatun monilta osin paremmin kuin moni vakaumuksellisena kristittynä pitävä.

En osaa sanoa kuinka pitkälle vietyjä suunnitelmia sedälläni oli sen suhteen, että omaksuisin jehovantodistajuuden. Ajatus kasteesta ei edes käynyt mielessäni. Sedän kanssa emme koskaan käyneet yhdessä valtakunnansalilla. Nyt kun mietin, osasyy saattoi olla teini-iästä asti kasvattamani pitkä tukka, jota tuskin olisi seurakunnan piirissä pidetty hyväksyttävänä. Jossain määrin tunsin tarvetta uskoa Vartiotornin opetuksiin. Osaltaan kenties siksi, että etsin aikuista esikuvaa sedästäni. Kokonaisuuden vuoksi olin valmis omantuntoni vastaisesti ohittamaan yksityiskohtia, mutta pala palalta yksityiskohtien murentuessa lakkasin uskomasta koko juttuun.

Jehovantodistajuudessa on oleellista, että sitä ei voi omaksua osittain. Vaikka ovelta ovelle -saarnaajat esittävätkin haluavansa vain ”keskustella”, et voi vain järkeillä, että onhan niissä jutuissa jotain hyvääkin, kuten lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys, vaan sinun pitää uskoa koko juttu ja liittyä lahkoon, muuten joudut kadotukseen. Jos ajattelet, että ehkä maailmaa ei luotu noin 6000 vuotta sitten tai että maailmanloppu ei välttämättä tule parin vuoden sisällä tai että tuskin paratiisissa leijonat ovat kasvissyöjiä, niin et kuulu porukkaan eikä hangaroundeja hyväksytä. Kaikesta Raamatun lukemisesta huolimatta en tuntenut sisimmässäni, että jumala olisi olemassa oleva tosiasia, vaikka uskonto on aina filosofisena kysymyksenä kiinnostanut. En ole varma, olenko koskaan vilpittömästi uskonut, että jokin transendentti entiteetti kuulisi rukoukseni.

Aika pian sen jälkeen, kun lakkasimme tutkiskelemasta, katkesi muukin yhteydenpito. En tiedä onko se poikkeuksellista sinänsä, on minulla äidin puoleltakin eno, johon pidän yhteyttä vielä harvemmin. Seuraavan kerran näimme isäni koruttomissa hautajaisissa vuonna 2010.

Paljon puhutaan siitä, kuinka karttamiskäytäntö rikkoo perheitä. Henkilökohtaisesti en voi kaikkia elämän vastoinkäymisiä, joihin en tarkemmin mene tässä, laittaa perhettä varjostaneen lahkolaisuuden syyksi. Sitä, miten isäni asiat koki, en tiedä eikä hän niistä koskaan esittänyt kuin vihjailuja. Nyt kun ruotsinmummo kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana, on yksi ihminen vähemmän kertomassa siitä, mitä tarkalleen ottaen isäni perheessä tapahtui 70-luvun lopulla. Sedän kanssa olemme taas hautajaisjärjestelyiden vuoksi olleet yhteydessä, mutta yhteistä aikaa kysymyksilleni ei ole löytynyt. Tässä tuskin on kysymys uskonnosta sinänsä, vaan suomalaisesta kansanluonteesta, ”härmän omertásta”, jossa jurnutetaan puhumatta ja vaikeita asioita vältellään hautaan asti.

Ainakin tietyn terveen skeptisyyden jehovantodistajuuteen tutustuminen jätti. Henkilökohtainen kokemus itselle valehtelusta toimii rokotteen tavoin muitakin huuhaa-uskomuksia vastaan (tämän jälkeen koin vielä lyhyen ”posttaistolaisen äärivasemmistolaiskauden ensimmäisenä yliopistovuonna, mutta laitan sen ikäkauden piikkiin). Ihmiset valehtelevat itselleen ja puolustavat monenmoisia ideologioita, vaikka sisimmässään eivät niihin uskokaan.

Ehkä kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää. Osaltaan aihetta sivusi (tietäjät tietää miksi) bloggaus Rauhan ja hyvinvoinnin ajat. Eräs Jehovan todistajien narratiivi on, että asiat menevät jatkuvasti huonompaan suuntaan kunnes tulee maailmanloppu. Monelle tämä on jotenkin houkuttelevalta tuntuva argumentti, koska monista asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Mutta ovatko ne todella?

Kenestä saa kirjoittaa ja mitä

Ylen kulttuuriuutiset kirjoittaa Janne Kuusen romaanista ”400 kekkosta” ja haastattelee kirjailijaa (Niilola, Merja: Kekkosen sotilaspalvelija kirjoitti poliittisen satiirin – Janne Kuusi vannoi aikanaan vaitiolovalansa ”järjettömässä humalassa” olleelle kenraalille. 14.8.2022. ). Jutussa sivutaan kysymystä mitä kenestäkin voi kirjoittaa ja kirjailijan itsensä mukaan kirjan nimi ei viittaa presidentti Kekkoseen, vaan ”neljäänsataan pieneen viinaleiliin eli kekkoon”. Teoksessa kerrotaan fiktiivisestä ”Presidentti K”:sta. Toimittajan mukaan varovaisuus on tarpeen, sillä ”[l]ain mukaan todellisuuden henkilöihin, brändeihin ja tekijänoikeudella suojattuihin materiaaleista kertomiseen liittyy mutkia myös fiktiivisissä teoksissa”. Itse en kylläkään olisi huolissani. Kekkonen (ja marski) vilahtelevat populaarikulttuurissa sen verran usein nykyään, että melkein jo kyllästyttää. Melko kaukaa haetulta tuntuu siis, että minkäänlaisia ”lakiteknisiä” ongelmia Kekkosesta tulisi. Toimittajakin maalaa aika lavealla pensselillä kuvaa siitä, mitä ”lain mukaan” mistäkin saa kirjoittaa. Laki kun kohtelee esimerkiksi yksityisyydensuojaa ja tekijänoikeutta sen verran eri tavalla, että en niitä samaan lauseeseen laittaisi.

En ole juristi, mutta käsittääkseni samat kunnianloukkauspykälät ja laki yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä pätenevät myös fiktiivisiin teoksiin silloin, kun kohde on tunnistettavissa. Oleellista kuitenkin on, että julkisuuden henkilöillä ja etenkin poliitikoilla on alhaisempi yksityisyydensuoja.

Aivan erityyppinen tapaus on jutussa mainittu Noora Vallinkosken Perno Mega City -romaani, jonka johdosta entiset naapurit nostivat syytteet tunnistettuaan teoksesta itsensä. Tässä tapauksessa kyseessä olivat yksityishenkilöt (siihen en ota kantaa olivatko syytteet aiheellisia), eivät poliitikot tai julkisuudesta ennestään tutut henkilöt.

Esimerkkejä lienee useita, mutta mielenkiintoinen rajatapaus on Susan Ruususen (ent. Kuronen) paljastuskirja ”Pääministerin morsian”, jossa hän kertoi julkisuuteen intiimejä yksityiskohtia suhteestaan Matti Vanhaseen. Vanhanen teki kirjasta rikosilmoituksen ja syyte koski yksityiselämää koskevan tiedon levittämistä. Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet, juurikin koska ”lain mukaan poliitikon yksityiselämästä saa julkaista yksityiselämää koskevia tietoja, jos tiedot voivat vaikuttaa hänen toimintansa arviointiin politiikassa ja julkaiseminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi”. Tämän jälkeen juttu kävi läpi kaikki oikeusasteet ja Ruususen maksettavaksi määrättiin 20 päiväsakkoa. Kustantaja määrättiin maksamaan sakkoja 60 päiväsakkoa ja 1000 euroa henkisistä kärsimyksistä sekä menettämään rikoshyöty valtiolle.

Melko pienet tuomiot kuitenkin, eikä oikeusprosessi ollut mikään läpihuutojuttu. Asioista tarkemmin selvillä olevat voivat valaista, miten toimitaan jo kuolleiden poliitikoiden suhteen: voivatko elossa olevat sukulaiset olla asianomistajia jutussa, jossa penätään Kekkosen haamun kunnian perään?

Myös Jari Tervon ”Koljatti” (2009) kertoo yleisen tulkinnan mukaan Matti Vanhasesta. Jos spekuloidaan sillä, että Vanhanen olisi haastanut Tervon oikeuteen, olisiko oikeus joutunut erittelemään mikä teoksessa on faktaa ja mikä fiktiota, tähän joku paremmin tietävä voi vastata. Melko varmaa kuitenkin on, että uusi oikeusjuttu siinä vaiheessa, kun entinenkin oli vielä odottamassa vastausta korkeimmasta oikeidesta, olisi ollut poliittinen itsemurha ja pysyvä mainehaitta. Sekä varma tappio oman valistumattoman arvioni mukaan. Lehtijuttujen perusteella Vanhanen suhtautui asiaan ainakin pintatasolla vanhasmaisen vähättelevästi. Nimeltä mainitsemattoman Vanhasen lisäksi monia poliitikoita, eläviä ja kuolleita, mainitaan nimeltä, kuten vaikkapa Pekkarinen, Väyrynen ja se Kekkonenkin. Oikeusjuttuja teoksesta ei nostettu.

Jutussa mainittu Hannu Salaman Tapausten kulku (1975) tuntuu anakronistiselta viittaukselta. Piti aivan googlata minä vuonna säädettiin yksityiselämää koskeva laki, joka epävirallisesti tunnetaan nimellä ”Lex Hymy” ja vielä epävirallisemmin kerrotaan, että sen säätäminen johtui Timo K. Mukkaa koskevasta lehtikirjoittelusta (tällä kertaa näin päin). Kyseinen laki säädettiin vuonna 1974, eli siihen vedoten olisi voinut tehdä rikosilmoituksen, mutta kenties ajat olivat toiset. Tai kenties asianomaiset, jotka olivat Salaman tuttavia, eivät halunneet haastaa häntä heti jumalanpilkkaoikeudenkäynnin jälkeen uuteen prosessiin. Tai kenties siksi, että Salama itse vetää itsensä siinä syvimpään lokaan. Tai siksi, että ainakin Saarikoski itse oli Ilmarin hahmosta otettu, mutta olisi halunnut korjata jonkin asiavirheen (en muista minkä ja mistä lähteestä tuo tieto oli).

Mielenkiintoisella kärjellä on toimittaja lähtenyt liikkeelle, mutta en silti jaksa uskoa, että huoli oikeustoimista olisi aito.

EDIT, SIVUHUOMAUTUS 1: Positiivista sinänsä, että äänikirjoihin panostetaan tällä tavalla, että on useampi ääninäyttelijä ja oikea äänituotanto.

EDIT, SIVUHUOMAUTUS 2: ”Janne Kuusi sanoo [Nato-keskustelusta], että Suomessa vallitsee yhä niin sanotun virallisen totuuden perinne. Jos virallisesta totuudesta ja konsensuksesta poikkeaa, kohtalo on ankara.”

Mikähän se ankara kohtalo Suomessa on?

Islam ja liberalismi

Helsingin sanomat haastatteli Nadiifo Omeria islamin jättämisestä. Hän on itse isän puolelta somali ja äidin puolelta suomalainen ja entinen islamin jättänyt muslimi.

Länsimaalaisilla liberaaleilla (en ole vieläkään keksinyt tälle hyvää sanaa) on tarve jakaa maailma kahtia siten, että toisella puolella ovat pahat konservatiivi(kristityt) rasistit ja toisella liberaalit, LBGT-väki ja muut syrjityt, kuten maahanmuuttajat ja ”people of color”. Tästä syystä useimmat tuntevat tarvetta sijoittaa myös islam jälkimmäiseen ryhmään. Kyse on ilmiselvästi ideologisesta sokeudesta, mutta jotkut menevät jopa niin pitkälle toiveajattelussaan, että kutsuvat islamia feministiseksi uskonnoksi. Siis sitä saudiarabialaista valtavirta sunni-islamia, ei mitään maallistunutta liberaaliversiota.

Muistan jutussa mainitun Pride-muslimilipun ja reaktiot siihen. Osa kommentoijista vaikutti olevan juurikin sitä mieltä, että tämä on osoitus islamin kuulumisesta samaan porukkaan liberaalien kanssa ”valkoihoisia konservatiivikristittyjä” vastaan.

Osa kommenteista oli luonnollisestikin rasistisia ja homofobisia. Yhtä lailla epäloogista kuin ihannoida islamia on suunnata islamofobiaa Nadiifo Omeria kohtaan (toimittaja kirjoittaa ”rasistien laariin syöttämisestä”, mutta luulen, että ”lapaan syötetään” ja sanonnan mukaan ”laariin sataa”, ehkä pitäisi kysyä Pasi Heikuralta).

Nyt kun on tänä vuonna opittu kritisoimaan Venäjää, ehkä on aika oppia kritisoimaan myös islamia. Varsinkin nyt Salman Rushdien puukotuksen jälkeen.

Usein sanotaan, että (esimerkiksi) islamia ei voi kritisoida ulkopuolelta. Yhtä aikaa kuitenkin sanotaan, että ns. uussuomalaiset ovat yhtä suomalaisia kuin kantasuomalaisetkin (sitä paitsi Nadiifo Omer on Suomessa syntynyt suomalainen). Siitä huolimatta, että muslimit ovat yhtä lailla suomalaisia kuin kristitytkin, mutta yhtä aikaa kuitenkin tapauskohtaisesti ”toisia”, joihin tulee soveltaa kulttuurirelativismia.

Silti aidot islamin sympatisoijat tuntuvat olevan liberaalienkin keskuudessa harvinaisia. Toki näitäkin on, mutta yleisempää tuntuu olevan silti jonkinlainen passiivinen apologismi. Hyvin ollaan tietoisia esimerkiksi naisen asemasta islamissa. Yksityisissä keskusteluissa monet hyvinkin liberaalit ihmiset, sellaisetkin jotka työskentelevät muslimimaahanmuuttajien kanssa, tunnustavat ongelmat mutta päättävät pysyä hiljaa. Jutun kommenteissa muistutetaan tavalliseen tapaan, että on niitä ongelmia toki luterilaisuudessakin, vaikka jokainen tietää — ja tietää että muutkin tietävät — että edes fundamentalistisimpia suomalaisia herätyskristittyjä ei voi verrata Somalian valtavirtaislamiin. Pikemminkin kyse on muodollisesta, lähes retorisesta kuviosta, jossa asemoidutaan oman elämänkatsomuksen kannalta miellyttävämpään tulokulmaan kuin uskotaan argumentin voimaan.

Mystinen konetietoisuus

Hesari kertoo tekoälyllä varustetuista roboteista, jotka oppivat havainnoimaan ympäristöään (Paukku, Timo: Robotit oppivat kävelemään tunnissa ja kuvasivat itseään – tutkijan mukaan robotti otti askeleen kohti itsetietoisuutta). Juttu itsessään on ihan validi, mutta silmään tökkäsi lause: ””Uskon, että robotti on itsetietoinen inhimillisessä mielessä noin 20–30 vuoden kuluttua” Jutussa, eikä lähteessä, johon se viittaa, määritellä mitä ”inhimillisellä itsetietoisuudella” tarkoitetaan, mutta eipä sen anneta häiritä.

Teknologiaintoilijat tekoälystä puhuessaan mielellään vertaavat sitä ihmiseen ja monissa vakavasti otettavissakin jutuissa (Terminatorin ja Matrixin kaltaisten elokuvien lisäksi) oletaan jonkin luonnonlain mukaan koneiden kehittävän itsestään tietoisuuden (ja nimenomaan ”inhimillisen” tietoisuuden), kunhan vain tehot kasvavat tarpeeksi suuriksi, koska evoluutio ja singulariteetti ja jotain. Kysymys siitä, mitä inhimillinen tietoisuus oikeastaan on, voidaan sivuuttaa turhana filosofisena spekulaationa. ”Pehmeät” ihmistieteet, kuten filosofia, psykologia ja sen sellaiset ovat huuhaata ja esittävät harmillisen vaikeita kysymyksiä. Jostain se tietoisuus sinne vain syntyy ja kohta tekoäly keskustelee luontevasti ja läpäisee Turingin testin ja yksinäiset nörtitkin saavat itselleen robottityttöystävän ja nohevat kolumnistit pohtivat, voisiko roboteilla olla ihmisoikeuksia, menemättä kuitenkaan liian syvälle pohdinnoissaan, koska lopulta filosofia on niiiin tylsää…

Niitä (meitä), jotka epäilevät tekoälyn kykyä inhimillisyteen, syytetään ihmismielen tai jopa sielun mystifioinnista, jos sattuu väittämään, että ihmisen psyyke on tosiasiassa monimutkaisempi asia kuin mitä teknologiaintoilijat vaivautuvat tunnustamaan. Tosiasiassa sellaiset käsitykset, että koneisiin syntyisi itsestään ”inhimillinen tietoisuus” siten että…. noh, se nyt vain syntyy sinne, jos laskentatehoa on tarpeksi, ovat itseasiassa lähes uskonnollista mystiikkaa. Jos taas pyytää selittämään, mikä itse asiassa on ”inhimillinen tietoisuus” ja kuinka sellainen ohjelmoidaan koneeseen — muutenkin kuin olemaan törmäämättä esteisiin tai vastailemaan kysymyksiin nettibottina — vastaukset loppuvat lyhyeen. Usko siihen, että tekoäly itse kehittäisi itselleen ”inhimillisen tietoisuuden”, on juurikin sitä: uskoa.

Dugin, Peterson ja kristillinen mystiikka

Niin&Näin-lehden pääkirjoitus sai minut ajattelemaan Jordan Petersonia. Juttu itsessään ei tuota kanadalaista psykologian proffaa käsittele, vaan venäläistä mystiikkaa ja Duginia, joka jostain syystä toi mieleeni Petersonin konservatiivis-kristillisen ideologian (joka on nimenomaan ideologiaa, vaikka JP itse toisin väittääkin).

Jordan Petersonista on pitänyt blogata jo pitkään, mutta kuten muukin idea, on se aina vain jäänyt. Ja eikö hän ala olla jo vähän passée? Pari vuotta sitten hän levisi netin keskustelupalstoilla ja katsoin läpi hänen luentonsa, jotka olivat ihan viihdyttäviä (on aina innoittavaa, kun joku puhuu kovaan ääneen ja itsevarmasti). Sen jälkeen ilmestyi ”12 rules for life” ja hän murtautui laajempaankin tietoisuuteen. Käsittääkseni hänelle ilmaantui terveysongelmia sen jälkeen, mutta en ole seurannut hänen vloggaamistaaan pitkään aikaan.

Jordan Petersonia ei oikeastaan voi ymmärtää ilman sitä avainkokemusta, jonka hän kuvailee teoksensa Maps of Meaning: The Architecture of Belief alussa (ei tietääkseni suomennettu), jossa hän pääsee joskus kylmän sodan päätyttyä avoimelle ”turistikierrokselle” katsomaan Yhdysvaltain ydinohjuksia. Kylmän sodan aikana varttuneelle ydinsodan uhka oli asia, jonka kanssa piti oppia elämään, mutta ilmeisesti Petersonille valkeni (yhdistyneenä henkilökohtaiseen kriisiin), että kylmässä sodassa oli kyse metafyysisen hyvän ja pahan taistelusta. Hän taistelee ”ideologiaa” (ts. ”kommunismia” tai ”postmodernismia”) vastaan, koska jos sille antaa vähänkään periksi, se johtaa väistämättä gulageihin ja ydinsotaan. Periksiantamisella tarkoitetaan mm. LGBT-oikeuksia, feminismiä, sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa ja ympäristönsuojelua.

Vastalääke ”kommunismille” on Petersonin kristillis-konservatiivinen mystiikka, joka yhdistelee jungilaisuutta, ainakin näennäisesti ”kovia” tieteitä, vaihtoehto-oikeistolaisia meemejä ja suoraan sanottuna pinnallisesti tulkittuja lainauksia Nietzscheltä, Dostojevskiltä ja Solženitsyniltä. Peterson tulkitsee Nietzschen tunnetun lausahduksen Jumalan kuolemasta siten, että ihmisen tulee pitää Jumala hengissä uskomalla tähän, koska muutoin kaikelta moraalilta putoaa pohja. Hän etsii tietoteoriaalleen vakaata pohjaa ja löytää senkin uskosta; näennäisen tieteellisen

Nyt kun maailma on lähempänä ydinsotaa kuin koskaan 30 vuoteen ja Venäjällä palautellaan vanhan Neuvostoliiton mahtia (ilman kommunismia tosin, tarkoitettiin sillä sitten neuvostoltotulkintaa marxismista tai vähemmistöoikeuksia ja muuta ”uusvasemmistolaisuutta”), näyttäsivät Petersonin huolet olevan aiheellisia (en ole ottanut selvää, mitä hän on nyky-Venäjästä ja Ukrainan sodasta sanonut).

Tähän tilanteeseen Venäjällä on johtanut kristillis-konservatiivinen mystiikka, ei niinkään maallistunut vasemmistoliberalismi. Pinnalta katsoen ateistinen Neuvostoliitto ja ortodoksinen uusfasismi eivät näyttäisi olevan yhteensovitettavissa, mutta mystiikka on nimenomaan se taso, jolla ristiriidat katoavat ja Neuvostoliitto ja ”venäläinen maailma” ovat yhtä ja toteuttavat samaa myyttiä Venäjästä vaihtoehtona konsumeristiselle ja liberaalille lännelle.
Olisi kenties hedelmätöntä lähteä vertailemaan Jordan Petersonin ja Alexander Duginin ajattelua (en tiedä onko joku jo tehnyt tällaista analyysiä), koska toinen on joka tapauksessa individualisti ja kapitalisti ja toinen pikemminkin ”kollektivisti” (en edes tiedä käyttävätkö Dugin tai hänen kannatajansa tällaista ilmaisua, mutta varmaan joku randilainen käyttäisi).

Rauhan ja hyvinvoinnin ajat

Olen syntynyt vuonna 1982 ja elänyt suurimman osan elämääni rauhallisessa ja hyvinvoivassa yhteiskunnassa. 80-luku oli nousukauden ja perestroikan aikaa, myös suhteellisen vähävaraisessa perheessämme. Kasvukauden katkaisi 90-luvun alun lama ja maailmalla reaalisosialismi romahti. Uusia valtioita syntyi, vanhojen nimet vaihtuivat, eivätkä opettajat koulussa pysyneet maantiedon tunnila perässä, varsinkaan kun lama-aikaan kouluilla ei ollut varaa hankkia ajantasasia opetusmateriaaleja. Noin muuten lapsen arkeen maailmanhistorialliset mullistukset eivät heijastuneet. Vuosikymmen vaihtui ja koin kasvavani poliittisesti vakaassa yhteiskunnassa. Maailmanpoliittisesti Neuvostoliiton kaatuminen olisi voinut johtaa suurempiinkin levottomuuksiin ja sotiin, mutta siirtymä tapahtui lähes rauhanomaisesti.

Lamasta huolimatta 90-luku oli varsin toiveikas vuosikymmen, ainakin loppua kohden. Käsite 90’s kids keksittiin vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin kuvaamaan sitä viattomuuden ja kohtalaisen korkeaa materiaalista hyvinvointia, jota symboloi nostalgia sen ajan leluja kohtaan: Heman-ukkoja, Turtleseja, Nintendo-pelejä. Maailma tuntui aukeavan ja yhdistyvän ja liberaali demokratia voittavan. Huolimatta ajoittaisesta toivottomuudesta, korkeista työttömyysluvuista ja leipäjonoista, ei lamaa voi verrata johonkin 1866-1868 -nälkävuosiin. Tai ehkä aika vain kultaa muistot.

Nuoruuteni elin 2000-luvulla, joka alkoi 9/11-terrorihyökkäyksellä. Aina kysytään, missä olit kun ensi kertaa kuulit WTC-iskuista. Tarkkaa hetkeä ja paikkaa en muista (tutkimusten mukaan ihmiset myös muistavat tämän kaltaiset asiat joka tapauksessa väärin), mutta olin juuri muuttanut omaan asuntoon ja ensimmäistä viikkoa opiskelemassa. Tuolloin sanottiin, että nyt koko maailmanjärjestys meni uusiksi ja pitkä rauhanjakso tuli päätökseen (tuskin näin olisi sanottu, ellei olisi ollut konsensusta siitä, että 90-luku olisi ollut poikkeuksellista hyvinvoinnin aikaa). Maailmanpolitiikassa tämä johti sarjaan lähi-idän konflikteja: Afganistan, Irak, Syyria.

Suomessa maailmanpolitiikan tuulet eivät kuitenkaan vaikuttaneet. Joku ehkä vielä muistaa sellaisenkin Kokoomuksen vaalisloganin kuin ”vastakkainasetteluiden aika on ohi”. Lause oli toki korni ja jossain määrin harhaanjohtava, mutta oli siinä totuuttakin, ja varmasti mainostoimistoissa oli laskelmoitu, että jollain tavalla se resonoi suuressa yleisössä. Tämä näkyi myös puolueiden politiikassa, jota tehtiin pikemminkin mielipidemittausten mukaan kuin ideologiselta tai ”aatteelliselta” pohjalta. Porvaripuolueet kannattivat hyvinvointivaltiota ja sosiaalisia ohjelmia, kunhan saivat yhtä lailla tukea kaverin golf-kerhoa. Suurin yksityistäjä oli SDP. EU:ta kannattivat ja Natoa vastustivat kaikki. Rasistisia ei uskaltanut puhua kukaan. Toiset puhuvat siirtymästä oikealle, ”uusliberalismiin”, toiset siirtymästä vasemmalle, ”sosiaaliliberalismiin” ja varmasti molemmat ovat osittain oikeassa.

Lähi-idän tilanteesta huolimatta Euroopassa vallitsi rauha. Meidän sukupolvellemme olisi käsittämätön ajatus, että Saksa hyökkäisi Belgian ja Hollannin kautta Ranskaan (kuten se vielä viime vuosisadalla teki kahdesti) tai että Ranska ja Iso-Britannia taistelisivat siirtomaista (joiden itsenäistymisestä ei ole siitäkään niin kauaa) tai edes että Venäjä uhkaisi hyökätä länteen. Eurooppa yhdentyi ja laajeni itään. Olin vaihto-opiskelija Virossa vuosina 2003-2004 (josta on kohta 20 vuotta, eli Viron uudelleenitsenäistyminen oli tuona aikana lähempänä kuin nykyhetkestä takaisin noihin vuosiin). Silloin tullissa piti näyttää vielä passia ja eurot vaihtaa kruunuihin. Asiakaspalvelu oli Neuvostoliiton peruja ja asuntoja lämmitettiin puulla kaupunkien keskustassa. Tuntui, että oli ulkomailla. Nykyään Virokin on EU-maa ja samaa sisämarkkinaa.

Monet paikantavat vastakkainasettelun palaamisen vuoden 2007 pörssiromahdukseen, varsinkin he, jotka paikantavat ääriliikkeet ja populismin sosioekonomisiin syihin. Heidän mukaansa kaikki ovat pohjimmiltaan liberaaleja demokraatteja, ellei sitten taloudellinen eriarvoisuus aja heitä äänestämään oikeistopopulisteja. Talousromahduksen katsottiin johtaneen Donald Trumpin presidenttiyteen 10 vuotta myöhemmin kaikkine lieveilmiöineen. Euroopassa tulivat keltaliivit, Kultainen aamunkoitto, Viktor Orbán. Suomessa Perussuomalaiset sai ensimmäisen jytkynsä vuonna 2011. Perussuomalaisten suosio johtuu pääasiassa siitä, että Kokoomus oli siirtynyt kohti (poliittista) keskustaa, kuten aikaisemmin totesin, ja toisaalta Keskustakin lähti tavoittelemaan liberaalien kaupunkilaisten ääniä. Oikealle jäi näin runsaasti tilaa konservatiivipuolueelle, joka vetoaisi myös duunaritaustaisiin entisiin demareihin.

Niin tai näin, tänä päivänä tuskin kukaan väittäisi uskottavasti vastakkainasettelun olevan ohi. Vuoden 2007 jälkeen myös sosiaalinen media on räjähtänyt, ja siellä jos missä ei mitään muuta olekaan kuin vastakkainasettelua. Tämä ei koske pelkästään rivikansalaisia, vaan myös päättäjät kansanedustajia ja ministereitä myöten kinastelevat alatyylisesti Facebookissa ja Twitterissä. Kansa tuntuu olevan suorastaan kahtia jakautunut samalla tavalla kuin 1920-30 -luvulla.

Ovatko rauhanajat siis ohi? Neljästä Ilmestyskirjan ratsastajasta olemme nähneet jo kaksi: Tauti ja Sota. Pian seuraa kolmaskin, Nälänhätä, kun viljan hinta kallistuu sodan ja pakotteiden vuoksi ja Afrikassa ei ole köyhillä varaa ruokaan. Neljäs ratsastaja, Kuolema, seuraa luonnollisesti edellisten kannoilla. Eskatologiset liikkeet uskovat vakavasti meidän elävän lopun aikoja. Heidän oppinsa mukaan asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan, kunnes koittaa maailmanloppu. Sukulaisissani on paljon jehovantodistajia, joten varsinkin sitä kautta on tullut tutuksi ajatus, että nykyaika on poikkeuksellisen rappeutunutta ja onnetonta.

Meillä kaikilla, tosin joillakin enemmän kuin toisilla ja etenkin elämän ehtoopuolella, on tapana toistella, että ennen asiat olivat paremmin. Se, mikä oli ”ennen”, on tietenkin suhteellista ja vaihtelee kertojasta toiseen, mutta silti siitä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Jos viimeiset 30 vuotta onkin mennyt hyvin, niin viimeiset 2 vuotta ainakin todistavat, että ”enkö minä sanonut”. Ei ollut ennen kulkutauteja, ja jos olikin niin ei niistä välitetty. Sodatkin olivat jotenkin reilumpia ja reippaampia.

Tähän ”narratiiviin” liittyy tuttu kaksoisvalaistus: toisaalta ennen kaikki oli paremmin, toisaalta nykyään on kaikki helpompaa. Ennen ei ollut älypuhelimia ja hiihdettiin talvisotaan kesät-talvet, mutta oltiin sentään onnellisia ja vähään tyytyväisiä. Väkivaltaa ei ollut, koska erinäköisten tai muuten vain poikkeavien hakkaamista ei laskettu väkivallaksi. Homoja ei ollut, ja jos oli, nekin hakattiin. Lapsia hakattiin, että oppivat olemaan kohteliaita vanhemmilleen. Ruoka oli terveellistä ja syötiin paljon kasviksia, mutta kukaan ei ollut kasvissyöjä. Rock oli aidompaa, paitsi sitä ennen, jolloin rockia ei ollut, mikä onkin hyvä, koska pohjimmiltaan rock on kuitenkin tummaihoisten, narkomaanien, homoseksuaalien ja muiden hetkuttajien musiikkia. Luontoa kunnioitettiin, mutta luonnonsuojelijoita ei ollut keksittykään.

Todellisuudessa maailma on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Rikollisuus ja väkivalta ovat vähentyneet niin kauan kuin niitä on tilastoitu. Absoluuttinen köyhyys on lähes kadonnut Suomesta. Nuoriso raitistuu. Ihmiset elävät aina vain pidempään ja ovat terveempiä. Elämme ennen näkemätöntä yltäkylläisyyden aikaa. Suomi ei ole vuoden 1945 jälkeen ollut sodassa eikä muutamia yöpakkasia ja noottikriisejä lukuun ottamatta ole 77 vuoteen ollut turvallisuutta uhkaavassa ulkopoliittisessa kriisissä.

Ehkä näin pitkä hyvinvoinnin aika saa uhkakuvat tuntumaan suhteellisen suuremmilta. Covid19-pandemia sai ihmiset pelkäämään zombie apocalypsen kaltaista maailmanloppua, Venäjän hyökkäys nuclear holocaustia. Vaikka molemmat ovat vakavia globaaleja ongelmia, jotka vaativat vakavaa puuttumista, eivät ne tarkoita maailmanloppua. Nekin ovat pian ohi ja ajat jatkavat paranemistaan ilman, että niistä on meille suomalaisille enempää kuin lievää epämukavuutta.

Kenen vastuulla skuutit ovat?

Helsingin Sanomat kirjoittaa sähköpotkulautojen eli ”skuuttien” vastustamisesta. Itse aiheesta riittäisi paljonkin kirjoittamista puolesta ja vastaan, mutta erityisesti silmään osui kommenttipalstalta ”Timon” kommentti:

Skuuteille ajamiseen liittyvät ongelmat ovat tottakai niitä käyttävien ihmisten vastuulla, eikä vuokrafirmoja voida edellyttää valvomaan liikennesääntöjen noudattamista tai humalassa ajamista.

Kommentissaan Timokin kuitenkin päätyy suosittelemaan, että ”Lautojen pysäköintiongelmat tulisi kuitenkin siirtää niitä vuokraavien firmojen harteille”, eli oikeastaan pyörtää mielipiteensä.

Kommentti sai kuitenkin minut miettimään samoja mietteitä, joista kirjoitin aikaisemmin Ukrainan sotaan liittyen, tällä kertaa tosin paljon vaatimattomammassa mittakaavassa. Muodoltaan liikutaan samankaltaisten dilemmojen kanssa: voiko mikään suurempi entiteetti olla vastuussa yksittäisten ihmisten tekemisistä? Toisaalta, jos ”syyllisyys” jaetaan aina vain pienempiin osasiin, katoaa se lopulta kokonaan. Kun skuutti makaa pyörätiellä tai muulla kulkuväylällä poikittain, vika on tietenkin siinä henkilössä, joka sen on siihen jättänyt. Tilanne on kuitenkin se, että skuutteja löytyy kaduilta röykkiöittäin ja humalaiset keski-ikäiset ja keskenkasvuiset teinit ajalevat niillä jalkakäytävällä jalankulkijoita päin. Pikemminkin on kyse yhteisten pelisääntöjen puutteesta ja laajalle levinneen ilmiön mahdollistamasta idiotiasta. Ihminen on keskimäärin laumaeläin ja massan mukana menijä ja se, mitä ”kuuluu” tai ”ei kuulu” tehdä määrittyy muiden esimerkin kautta, ei sen mikä on järkevää.

Lainsäätäjän pitäisi siis puuttua sähköpotkulautoihin. Osa rajoituksista kohdistuu käyttäjiin, mutta myös yritykseen, suorasti tai epäsuorasti. Onhan se jotenkin erikoista, että muutama yritys on saanut ottaa kaupunkitilaa veloituksetta käyttöön. Onhan pyöriä ja potkulautoja vuokrattu iät ja ajat, mutta niillä on ollut jokin varikko tai vuokrauspiste, jonka firma omistaa tai vuokraa. Nykyinen skuuttivillitys perustuu juuri siihen, että firmat voivat pitää henkilöstö- ja tilakulut olemattomina, kun skuutit pidetään jalkakäytävillä. En kuitenkaan muista, että asiasta olisi käyty mitään keskustelua etukäteen, ne vain ilmestyivät kaupunkien kaduille ja sitten niiden määrä räjähti.

Vastuun siirtämistä yritetään myös toiseen suuntaan. Tässä tapauksessa valitetaan, että skuuteille ei ole mitään palautuspisteitä. Firman kuuluisi hoitaa potkulautansa, ei se ole käyttäjän vastuulla, mihin sen jättää. Käyttäjän vastuulla on kuitenkin terveen järjen käyttö: sen voi silti pysäköidä järkevästi sen sijaan, että tukkisi portaita, uloskäyntejä, pyöräteitä, jalkakäytäviä, rullaportaita tai portteja tai heittäisi skuutin joenpohjaan tai pihakoivuun. Samanlaista vastuun pakoilua on syyttää kaikesta firmoja. Monenlaiset ympäristöongelmat sysätään yritysten vastuulle: eivät tavalliset ihmiset sotke ympäristöä, vaan ahneet yritykset (mutta kenelle yritykset tekevät tuotteita, ketkä niissä ovat töissä, ketkä niitä johtavat, ketkä niiden osakkeita omistavat, ketkä niitä mainostavat, ketkä ovat niiden alihankkijoita, ketkä tekevät niitä sääntelevät lait, elleivät ”tavalliset ihmiset”?). Esimerkkejä olisi muitakin.

Sähköpotkulaudoista riittäisi valittamista, mutta halusin tässä käyttää niitä havainnollistamaan, mitä tapahtuu kun kukaan ei ota vastuuta. Ja siitäkin riittäisi kirjoittamista muissakin yhteyksissä.

Onko näkynyt liskoihmisiä?

Kirjoitin jokin aika sitten salaliittoteorioita koskevasta tutkimuksesta, ja nyt sama FINSCI tekee uskomuskyselyä vastaavasta aiheesta. Kysymyksissä muunmuassa reptiliaaneja ja ukranalaisia biolaboratorioita.

Kyselyyn pääsee vastaamaan tästä linkistä.

Vaikka kaikkihan me tiedämme, että tämäkin kysely on vain hallituksen tapa valvoa toisinajattelijoita, eikä kukaan herännyt paljasta tietojaan heille, vaan postaa ne jokaiseen mahdolliseen Facebook-ryhmään.

Loppuun kulunut kapina (Peitsamo vs. Jackass)

Jantso Jokelin kirjoittaa Veikkauksen lehdessä otsikolla Itsetuhon aikakapseli millenniaaleille (yllättävän hyvä lehti muuten urheilulehdeksi, ja Jokelinin juttuja on tässä blogissa aikaisemminkin kommentoitu). Esseessä hän analysoi Jackass-sarjaa, omin sanoinensa ”syvällisemmin kuin mitä se ansaitsee”. Itse en kyseistä sarjaa koskaan nuoruudessani katsonut (eikä myöhemminkään ole tullut tarvetta), mutta tiedän suurin piirten mistä on kyse. Duudsoneita katsoin silloin kun he olivat vielä Moon Tv:llä, eli ”uskottavia”.

Analysoin ja jatkan eteenpäin Jokelinin esseen kohtaa:

Samaan aikaan vuosikymmenien ajan auktoriteetteja kohti suuntautunut kapina näytti kääntyvän yhä enemmän sisäänpäin: oman ruumiin, mielenterveyden ja arvokkuuden romuttamiseksi. Aivan kuin kaikki muut vastahankaisuuden muodot olisi selattu loppuun, eikä hyvinvoiva ja tylsistynyt nuoriso osannut enää muuta kuin hypätä kirjaimellisesti kaivoon muiden mukana.

Nuorisokulttuureiden ytimessä on perinteisesti ollut kapina. Varmasti niin on aina ollut ja kulttuurihistoriaa taakse päin kelatessa löytyy paheellisia hasiksentuoksuisia tulenkantajien itämaisia iltoja ja Sturm und Drang -romantikoita, jotka omituisilla metaforillaan menivät pilaamaan klassisen runouden. Varsinaisesti nuorisokulttuurista voidaan kuitenkin puhua vasta 1950-luvulta eteenpäin suurten ikäluokkien tullessa täysi-ikäiseksi samaan aikaan kun kulutuskulttuuri, äänilevyteollisuus, televisio ja muut modernit ilmiöt yleistyivät. Kulttuuri-ilmiöt, muoti ja populaarimusiikki yhdistivät nuorta sukupolvea globaalisti. Haluttiin kapinoida taantumuksellisuutta ja sodan käynyttä edeltävää sukupolvea vastaan.

Kapinan taustalla oli vasemmistolaisia motiiveja, liberaalia vapaudenkaipuuta tai ihan vain ”rock ’n’ rollia”. Sodan jälkeen yhteiskunnassa olikin monia epäkohtia, joita voi pitää modernin kasvukipuina. Teollistuminen oli alkanut Iso-Britanniassa 200 vuotta aikaisemmin, mutta monessa mielessä saavutti esimerkiksi Suomen vasta 1950-luvulla. Sen synnyttämä vauraus ja hyvinvointi ei ollut jakautunut tasaisesti, mutta sen synnyttämät epäkohdat kuten kaupungistuminen ja perinteisen agraarisen elämäntavan tuhoutuminen koskettivat monia. Sen lisäksi yleinen ilmapiiri oli muuten vain ankea ja kaikkeen epäsovinnaiseen suhtauduttiin kielteisesti.

Kapinan taustalla ei kuitenkaan ollut mitään yhtenäistä poliittista ohjelmaa. Kapinan kyllä tunnisti, kun sen näki. Oikeastaan kapinan muodosta tuli tärkeämpi kuin sisällöstä. Suurimmalla osalla ei ollut muuta agendaa kuin ”hauskanpito”, mutta agendalla koettiin olevan oikeutus, koska konservatiiviset edeltävät sukupolvet halusivat sen kieltää. Suomessakin oli omituinen ”rukouslauantaiden” perinne, jolloin ei saanut tanssia. Oli kyseessä sitten modit, rokkarit, hipit tai punkkarit, särökitaroiden, hiusmuodin ja huomiota herättävän käytöksen tarkoitus oli ärsyttää vanhempia (punkkareiden kohdalla tosin heidän hippivanhempansa jo alkoivat ymmärtää kapinoivia nuoria ja suhtautua heihin myötämielisesti, katu-uskottavat punkkarit taas ottivat hipit vihollisikseen).

Musiikin ulkopuolella kapinallista narratiivia rakensivat sellaiset hahmot kuin Larry Flynt, Hunter S. Thompson, Howard Stern, Douglas Kenney jne. Heistä kertovat elokuvat ovat rakentaneet heistä historiallisia hahmoja, vapauden esitaistelijoita. Oleellista ei ole heidän sanottavansa, vaan vapaus sanoa se, oli sitten kyseessä päihteet, porno tai ihan vain ”huono maku”. Esimerkkejä tällaisista hahmoista tai heistä tehdystä elokuvista voisi luetella loputtomasti ja kaikissa narritiivi on selvä: nuori kapinallinen haluaa järkyttää vanhempia sukupolvia, sanoo tai kirjoittaa jotain järkyttävää ja tosikkomainen vanhemman sukupolven edustaja järkyttyy, seuraa oikeusjuttuja ja niin edelleen.

Ja tottahan on, että aika pieni teko riitti järkyttämään. Suomessa oman aikansa kapinallisia hahmoja olivat mm. M. A. Numminen, joka lääkärikirjan julkisesta lukemisesta joutui pidätetyksi tai vaikkapa Martti ”Huuhaa” Innanen, tai Veikko Ennala joka oli omanlaisensa ”gonzo-journalisti”.

Tultaessa 90-luvulle tilanne alkaa kuitenkin muuttua. Yhteiskunta oli 80-luvun mittaan liberalisoitunut ja tupo-Suomen hyvinvointi alkanut jakautua tasaisemmin (huolimatta 90-luvun alun lamasta). Seksuaalinen vallankumous oli tullut, mennyt ja lässähtänyt, rock-musiikki oli valtavirtaa, televisioon pääsivät jo värillisetkin, pornografiaa oli avoimesti saatavilla, vaikka Internet odottikin vielä tuloaan. Pelkillä rumilla puheilla tai äänekkyydellä ei saanut enää paheksuntaa aikaiseksi ja nuorisokulttuuri alkoi muuttua yhä nihilistisemmäksi. Suomessa nähtiin saatananpalvontakohut ja rasistiset skinit (menemättä tässä skinheadien historiaan sen pidemmälle), jotka eivät edes yrittäneet esittää taistelevansa jonkin ”paremman maailman” puolesta.

Ensin kadotettiin sisältö, sitten muoto. Niin sanotusta kapinasta tuli itsensä toistoa niin pitkälle, että edes muoto enää riitä järkyttämään. ”Kapinallisuus” on oma lajityyppinsä. Mitä vastaan muka se ”kapinoisi”? Suuryrityksiä, jotka toimivat sponsoreina ja myyjinä ja ottavat kyseisen formaatin tv- ja radiokanavilleen ja oheistuotteilla vetävät isot rahat välistä? Vai ”yhteiskuntaa”, joka hädin tuskin enää vaivautuu edes paheksumaan, kieltämisestä puhumattakaan?

Äärimmilleen vedettynä lajityyppi saattaa hetkittäin järkyttää, tai pikemminkin saamaan meidät teeskentelemään järkytystä. Lajityypin konventioiden mukaisesti se on rakentanut oman vastaanottonsa siten, että jos kyseinen hölmöily on mielestäsi hölmöä, kuulut niihin konservatiivisiin ilonpilaajiin, joita vastaan se kapinoi.

Tällaisessa ympäristössä ainoa keino pyrkiä ”transgressioon” on Jackassin kaltainen nihilistinen itsensä turpaan mätkiminen ilman mitään sen syvällisempää ”viestiä”. Tai esimerkiksi mukapaheellisten reality-sarjojen aurinkorantasinkut.

Tähän pätee se, mitä Slavoj Žižek sanoo ideologiasta: toimiakseen ideologian kenenkään ei tarvitse uskoa siihen, täytyy vain uskoa, että joku muu uskoo. Tietyntyyppisiä ”kapinallisia” sisältöjä voin katsoa sillä mielellä, että ”joku tästä pahoittaa mielensä”, vaikka todellisuudessa harva kai enää sekstistä televisiossa järkyttyy. Uskon myös, että joitain todella huonoja tv-sisältöjä rakennetaan sen varaan, että joku niitäkin ”vihakatsoo”, eli katsoo vain sen vuoksi kuinka aivottomia ne ovat ja jollain tasolla osoitus kulttuurimme rapppiosta.

Tai mitä pitäisi ajatella jostain Kari Peitsamosta, joka vuorotellen julistautuu kommunistiksi tai konservatiivi–kristityksi ja nyt Twitterin löydettyään (en linkkaa) putinistiksi ja twiittailee homofobisia ja sotaa ylistäviä nettioksennuksia, koska se on hänen mielestään kapinallista? Se, että hän nimittää Hurriganesia huumeidenvastaiseksi musiikiksi osoittanee, että hän provoaa, eli ”trollailee”, kuten tavataan sanoa, eli ei edes yritä olla tosissaan. Ainoa tapa saada huomiota on sisällötön narsistinen uhoaminen, tässä tapauksessa levittämällä ihmisvihaa. Mikään hippuhuttu ei enää herätä huomiota, sen saamiseksi pitää vähintään sympata fasismia.

Voi jopa kysyä vihaako Kari oikeasti homoja. Tai varmasti vihaa, mutta kuinka usein keskiverto heteromies joutuu oikeasti homojen ahdistelemaksi arkielämässään, vaikka ei olisikaan Exit only -tatuointia pakarassaan, kuten entisellä vapaapainijalla? Tai onko Karilla Venäjään, Putiniin tai Ukrainan sotaan sen kummempaa suhdetta kuin uutisten kautta meillä kaikilla? Vihan ja ihailun kohteet ovat ilman referenttiä. Samalla tavalla kuin Jackassin sähköiskujen antaminen peräaukkoon, rockin niin sanottu kapina on yhtä lailla kadottanut merkityksensä ja muuttunut pelkäksi hölmöilyksi. Välillä voi olla kommari, välillä uskis, välillä voi hakata itseään vaikka vasaralla päähän.

Valkama vs. Mallinen ja aitofiktio

Kirjallisuuskentällä viime viikolla kohistiin Meri Valkaman erikoislaatuisesta käsittelystä Parnasso-lehdessä. En kommentoi kohua enkä kirjoitusta ennen kuin ehdin lukea Jukka Mallisen jutun Parnassossa (itse romaania Sinun Margot en ole lukenut myöskään).

Puutun kuitenkin yhteen kohtaan Mallisen Facebook-päivityksessä:

Väittämällä, että romaanin käyttövoimana ovat omat muistoni Mallinen väittää käytännössä, että kirjani on autofiktiota ja perustuu omaan elämääni.

Itseäni, jota tämä autofiktio-buumi häiritsee, huolestuttaa myös se trendi, että mitään kirjallisuutta ei osata enää lukea fiktiona (eikä oikein kirjoittaakaan). Ihmisten lukutaito on siinä määrin heikentynyt, että ei enää kyetä sellaiseen abstraktiin ajatteluun, jossa kirjan teksti olisi jotain muuta kuin kirjailijan oman elämän tai ajatusmaailman projisointia. Näköjään tämä vaivaa jopa ammattilukijoitakin. Televisiossa ja elokuvissa sentään tekijöillä on visuaalisia työkaluja, joilla viedä kurkistamaan vastaanottaja toisiin maailmoihin ja toiminta samaistuu näyttelijöihin. Teksti paperilla kuitenkin vaatii vastaanottajaltaan enemmän aktiivisuutta ja jos kompetenssi loppuu kesken, tullaan sellaisiin naiiveihin tulkintoihin kuten ”romaani perustuu kirjoittajansa muistoihin”.

Tällä ei mitenkään erityisesti viitata Mallisen juttuun (ainakaan ennen kuin luen sen), vaan ilmiöön yleensä. (Sekä esimerkiksi Jyrki Lehtolan viime perjantaiseen kolumniin, jota lukijat eivät tuntuneet kommenttien perusteella ymmärtävän. Mitä helvettiä lukutaidolle tässä maassa on tapahtunut?)

Asiassa on minulle erityisen henkilökohtainen puoli. Olen aina pitänyt suorastaan ahdistavana sitä, että joku ottaisi fiktiiviset tekstini tosissaan. Aloitin kirjoitusharrastukseni siinä 12-vuotiaana, kuten tavataan tehdä, ja kirjoitin jotain fantasiajuttuja, kuten myös siinä iässä tavataan tehdä. Jossain vaiheessa murrosiässä yläasteen ja lukion välillä siirryin realistisempiin aiheisiin. Koska minulla ei ollut juurikaan lukijoita, isäni luki joskus juttujani, joskus ilman lupaakin. Tämä oli erityisen traumaattista, varsinkin kun hän luki niitä ”totena”. Ilmiselvät viittaukset reaalimaailmaan hän tulkitsi todisteeksi siitä, että ne kertovat elävästä elämästä, poikkeamat ”virheiksi”. Tämä jätti sellaisen jäljen, että olen aina tuntenut vastenmielisyyttä sellaisia tulkintoja kohtaan, joissa fiktio luetaan kirjoittajansa muistoina, elämänä tai muuten vain 1:1 ikään kuin hän olisi ”sitä mieltä”.

Kirjallisuutta opiskellessa tunsinkin vapauttavana sen perusajatuksen, että kirjoittajaa ja kertojaa (sekä päähenkilöä jne) ei tule sekoittaa kirjailijaan. Tämä ajatus oli voimakkaimmillaan sellaisissa kirjallisuusteoreettisissa suuntauksissa kuin formalismi, uuskritiikki, strukturalismi ja poststrukturalismi, vastakkaista kantaa kutsuttiin ”biografismiksi”, usein väheksyen. Jossain määrin uusimmat suuntaukset ovat sittemmin horjuttaneet näitä käsityksiä, mutta edelleen kirjallisuuden tulkinnassa pidetään kiinni siitä, että teoksen ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämän välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä ja silloin, kun lähdetään tulkitsemaan mitä ”kirjailija on oikeasti mieltä” tulisi olla erityisen huolellinen perusteluissaan. Tai ainakin näin luulisi.

Tämän lisäksi termin ”autofiktio” käyttö häiritsee. Ilmeisesti tänä päivänä sillä tarkoitetaan mitä tahansa kirjoittajan omaan elämään viittaavaa materiaalia. Jos tarkkoja ollaan, niin autofiktio on teos, jossa kirjoittajan ja päähenkilön nimi on identtinen, mutta tapahtumat fiktiivisiä. Sen sijaan teos, jonka päähenkilöllä on eri nimi (”alter ego”), mutta tapahtumat ovat todellisten tapahtumien innoittamia, on elämänkerrallinen romaani. Mitä tällä sitten on väliä? Tavalliselle lukijalle tuskin mitään, mutta kuvittelisi että kun kirjallisuuden ammattilaiset käyvät keskustelua Suomen arvotetuimman kirjallisuuslehden sivuilla, sentään keskeiset termit olisivat kunnossa.