Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta kuitenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

*

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

Kohtaamisista kaupunkitilassa

Helsingin Sanomien jutussa Roosa Welling kirjoittaa deittailukulttuurista ja siitä, kuinka paljon romanttisempaa olisi, jos ihmiset kohtaisivat toisensa Tinderin sijasta ”oikeassa elämässä”, kadulla, metrossa, kirjastossa tai kassajonossa. Aihe ei ole sinänsä uusi, on olemassa kokonainen juttutyyppi, jossa pohditaan kuinka löytää puoliso ja kaikissa niissä kehotetaan rohkeasti lähestymään kiinnostavia kumppaniehdokkaita juurikin edellä mainituissa julkisissa paikoissa. Aikaisemmista jutuista poiketen Welling myös pohtii, miksi itse ei ole lähestynyt miehiä, mikä lienee osoitus naistoimijuuden laajenemisesta. Tyypillisesti aihetta on käsitelty perinteisestä näkökulmasta, jossa romanttisia aloitteita odotetaan miehiltä. Eräässä jutussa neuvottiin miehiä etsimään bussipysäkiltä naisia vastaeronneiden vertaisryhmän kokoontumisten jälkeen, mutta oletan sen olleen ironiaa.

Toinen juttutyyppi, jossa törmää naisia kadulla, metrolla ja kassanjonossa lähestyviin miehiin, ovat seksuaalirikosuutiset.

Tosiasiassa modernissa kaupunkitilassa kaikenlaiset ihmisten väliset kohtaamiset ovat tabu. Mikään ei ole yksinäisempi paikka kuin ostoskeskus, joka on suunniteltu vain kulutusta silmällä pitäen, ei ihmisten kohtaamista varten. Jos ihminen saa ostoskeskuksessa sairaskohtauksen, on hän häiriötekijä, joka kuuluu vartiointiliikkeelle. Ihmisten pysäytteleminen julkisessa kaupunkitilasssa olisi outoa ja poikkeavaa, ellei sitten olisi myymässä jotain.

(Muunmuassa Hannah Arendtin Vita activa käsittelee tätä aihetta, mutta en mene tähän teokseen syvemmälle tässä.)

Varsinkin nuorempana flanöörasin opiskelukaupunkini kaduilla ja puistoissa punaviinipullo, runokirja ja muistivihko olkalaukussani. Toiveissa olivat seikkailut, mikseivät tietysti myös romanttiset kohtaamiset.

Kaupunkien keskustoissa saa enimmäkseen olla rauhassa, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa toisten asioihin ei sekaannuta.

Jos joku sattuu julkisella paikalla ottamaan kontaktia, voidaan lähestyjät jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin: a) rahan pummaajat b) uskonnolliset ja poliittiset käännyttäjät c) humalaiset tai muulla tavalla tolkuttoman sekaisin olevat d) seksin vonkaajat. Useimmiten tyypit yhdistyvät. Oltiin sitten baarissa tai kadulla, suomalainen lähestyy vain niin kovassa humalassa, ettei hänen puheesta saa mitään selvää. Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti, jos joku tuntematon haluaa tulla juttelemaan, valitettavasti keskustelusta ei tule mitään, jos henkilö on vahvasti päihtynyt tai huumeissa sekä mahdollisesti vakavasti mielenvikainen ja ainoa asia on pyytää rahaa tai jankata jotain epämääräistä.

Joskus tulee juttelemaan joku lähes selväpäisen oloinen, jolloin ehtii jo innostua ja vastaamaan ystävällisesti, mutta innostus karisee, kun seuraavassa lauseessa pyydetään ”bussirahaa” tai ojennetaan traktaattia lopun ajoista.

Seksiin liittyen lähestytään harvemmin, kenties tästä naamataulusta johtuen. Siinäkään ei lähtökohtaisesti olisi mitään ongelmaa, jos tarjokkaat olisivat seksuaalisesti kiinnostavia, mutta harvemmin ovat. Tällä hetkellä noin muutenkaan en parisuhdestatuksestani johtuen etsi seuraa siinä mielessä.

Muistan eräänkin kerran, kun sunnuntaiaamupäivällä join puistossa pahvikahvia, kun reilu viisikymppinen koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalle.

”Moi, mun nimi on Reiska [nimi muutettu].”
”Moi.”
”Mitäs mietit.”
”Kahvia juon.”
”Hei kuule, lähdetään iskemään naiset!”
”En mä taida, mulla on jo yks.”
”Aijaa, no sitten ei kannata.”
”No ei.”
”No mutta kaikkee hyvää sulle!”
”Samoin.”

Suhteutettuna siihen, kuinka paljon olen klubeissa ja pubeissa ja muissa anniskeluliikkeissä elämäni aikana istunut, uusia ihmisiä olen niissä hyvin vähän tavannut. Tyypillisesti suomalaiset lähtevät baariin viettämään aikaa omalla porukallaan ja vieraisiin pöytiin huutelua pidetään erikoisena, vaikka monella sielläkin on toiveissa seuran löytäminen lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Kun lähestymistä tapahtuu, on siinä juurikin seksi mielessä: kun se nuori mies huitaisee tuopin tyhjäksi ja rohkaistuu lähestymään naisseuruetta, kaikki tietävät mitä aloitus ”moi, mitä kuuluu” tai ”haluisitsä jotain juotavaa” tarkoittaa.

Tästä seuraa, että ei ole mitään välimuotoa, jossa voisi tutustua tuntemattomiin ilman taka-ajatuksia. Koska ”moi, mitä kuuluu” tarkoittaa oikeasti, että olisi kiinnostunut seksistä, voi vastaanottaja kokea sen ahdistavaksi ja jos tarjotun juoman ottaa vastaan, saattaa vastapuoli odottaa jotain vastapalveluksia.

Baarit ovat yhtä lailla kaupallisia tiloja kuin ostoskeskukset. Niiden tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon alkoholijuomia asiakkailleen, ei niinkään mahdollistaa ihmisten kohtaamisia. Kuten tunnettua, kovalla soitettu musiikki lisää alkoholimyyntiä, mutta tekee keskustelusta mahdotonta. Baarin melussa on vaikea tutustua keneenkään, ainakaan juttelemalla (eikä suomalainen mies myöskään hurmaa tanssiliikkeillään).

Ei siis olekaan ihme, että satunnaiset kohtaamiset keskittyvät nykyään nettiin ja deittailu Tinderiin. Vaikka usein kohtaamiset täälläkin voi tyypitellä samalla tavalla.

Orwell: P. G. Wodehousen puolustukseksi

Lupailin aikaisemin, että kirjoitan jotain George Orwellin esseistä, ja tässä sarjassa ensimmäinen, analyysi esseestä ”In Defence of P. G. Wodehouse”, jossa pääsen käsittelemään kahta brittiläistä lempikirjailijaani.

Pelham Grenville ”P. G.” Wodehouse on suomalaisille tutuin Jeeves-kirjoistaan tai kenties Granadan niistä tekemistä tv-sovituksista, jotka Suomen televisiossa esitettiin otsikolla ”Kyllä Jeeves hoitaa”. Wikipedian mukaan hän kuitenkin kirjoitti elämänsä aikana yhteensä 96 kirjaa, muita hänen kirjasarjojaan ovat mm. Blandings- Psmith ja Mulliner -tarinat, jotka ainakin minulle ovat tuntemattomia.

Muistan Granadan sarjat hyvin lapsuudestani: niitä näytettiin TV1:ssä aina iltapäivisin koulun jälkeen. Minulle sarjassa näyttelevät Hugh Laurie ja Stephen Fry ovat ne antaneet Jeevesille ja Woosterille kasvot ja toisin päin: minua häiritsee suunnattomasti, jos joku näyttelijä tekee ikonisen roolin tiettynä hahmona ja näyttelee sitten jossain toisessa yhteydessä jotain aivan toista hahmoa. Stephen Fry on minulle aina vain ja ainoastaan Jeeves ja hänen ilmevalikoimansa on osa miespalvelija Jeevesin enigmaattisuutta, joka menee pilalle, jos näen hänet jossain toisessa roolissa. Brittiläiselle yleisölle parivaljakko Laurie & Fry oli tuttu jo heidän aikaisemmasta sketsisarjastaan, joten ehkä sen ajan vastaanotossa Jeeves-filmatisoinnit olivat jatkoa aikaisemmalle tv-pelleilylle, mutta minä kasvoin Jeevesin parissa.

Suomeksi Jeeves-kirjoja on saatavana mm. Teoksen kustantamana värikkäänä pokkarisarjana. Ongin näitä jostain roskalavakirppikseltä aikoinaan eurolla kappale ja nyt ne ovat minulla saunakirjoina: käyn saunassa yleensä yksin, joten minulla on kirja mukana (kun taas vessassa lukeminen on mielestäni ällöttävää) ja lueskelen saunan lauteilla maaten. Jeeves-pokkarit soveltuvat tähän hyvin: P.G. Wodehousen kieli on (suomennoksenakin) sillä tavalla nautittavaa, että sitä voi lukea sivun pari kerrallaan. Tarinoiden juonihan on jo entuudestaan tuttu: milloin vältellään kihlausta tai autellaan kaveria, milloin varastellaan lehmäkermanekka. Kovin montaa lukukertaa pokkarit eivät kestä saunan kosteudessa ennen kuin niiden liimasidos alkaa pettää ja sivut irtoilla. Monelle kirjanystävälle tapani lienee kauhistus.

*

Sodan aikaan P.G Wodehouse oleskeli huvilallaan Ranskassa Le Toquetissa, joka on vain n. 100km etelään Dunkirkistä, jonne tunnetusti saksalaiset motittivat ranskalaisten ja brittien joukot 1940 koukattuaan Belgian läpi. Wodehouse viivytteli pakenemistaan, Orwellin mukaan hän ei kuvitellut olevansa minkäänlaisessa vaarassa (joissain lähteissä mainitaan, ettei hän halunnut jättää koiriaan), ja jäi saksalaisten vangiksi heidän miehitettyään Pohjois-Ranskan. Wodehouse asetettiin kotiarestiin. Hän oli tässä vaiheessa 59-vuotias maailmankuulu viihdekirjailija ja myös saksalaiset tiesivät kuka hän oli.

Saksalaiset kohtelivat häntä verrattain hyvin, mutta Wikipedian mukaan jo kahden kuukauden jälkeen hänet vangittiin ja pidettiin useissa vankiloissa muiden internoitujen brittien kanssa (tätä Orwellin essee ei mainitse). Noin vuoden kuluttua kirjailija vapautettiin ja heinäkuussa 1941 hän alkoi tehdä ”epäpoliittista” radio-ohjelmaa Berliinissä.

Suosikkikirjailijan veljeily natsien kanssa aiheutti skandaalin. Wodehousen kirjoja asetettiin sensuuriin ja asia eteni parlamenttiin asti. Lehdistö leimasi hänet petturiksi. Sodan jälkeen ranskalaiset viranomaiset pidättivät hänet, mutta varsinaisesti syytteeseen häntä ei koskaan asetettu. Pian hän muutti Yhdysvaltoihin, joissa hän oli asunut jo aikaisemminkin, koskaan palaamatta kotimaahansa.

Kysymys kuuluukin, oliko P.G. Wodehouse natsi, fasisti, petturi tai ”quisling” vai pelkästään typerys?

Wodehousen radiolähetykset Berliinistä eivät itse asiassa olleet suoraan natsien radiolle, vaan amerikkalaisten Columbialle, joka toimi edelleen Beriinissä; tässä vaiheessa Yhdysvallat ei ollut vielä sodan osapuoli. Kirjailijaa haastatellut toimittaja Harry Flannery kommentoi jälkeenpäin Wodehousen olleen ”oman elämänsä Bertie Wooster”, kykenemätön ymmärtämään politiikkaa edes sen verran, että olisi voinut olla natsien sympatisoija. Kohuun nähden ohjelmia oli vähän: vain viisi.

Sodan jälkeen Wodehousen tapauksesta debatoitiin laajalti ja Orwellin vuonna 1946 kirjoittama artikkeli oli osa debattia. Kuten otsikosta voi päätellä, Orwell puolustaa kolleegaansa. Ei ole täysin varmaa, oliko Orwellilla käytettävissään kirjoitushetkellä kaikkia asiaan liitttyviä faktoja, tai oliko hän esimerkiksi kuunnellut kaikkia Wodehousen Berliinin-lähetyksiä (esseessä hän mainitsee lähetysten tekstien olevan ”vaikeasti saatavilla”, mikä viittaisi siihen, että hän ei tarkkaan tuntenut niiden sisältöä). Lähetyksien transkriptiot ovat luettavissa P.G Wodehouse Societyn sivuilta.

Wodehousen syyttömyyteen viittaisi se, että mitään muodollista sopimusta Wodehousen ja saksalaisten välillä ei ollut, vaikka natsit järjestivätkin hänet Berliiniin amerikkalaisten radiolähetykseen ja hyödynsivätkin häntä propagandassaan. Wodehousea ei vapautettu vastineeksi lähetysten tekemisestä, vaan saksalaiset olisivat joka tapauksessa vapauttaneet hänet, koska vain alle 60-vuotiaat, miespuoliset vihollismaiden kansalaiset pidettiin internoituna ja hän oli täyttämäisillään 60. Wodehouse ei saanut minkäänlaista maksua saksalaisilta, vaan eli Berliinissä omalla kustannuksellaan. Tosin hän asui ylellisessä Adlon-hotellissa, mikä oli varmasti omiaan herättämään katkeruutta. Vuonna 1943 hän muutti Pariisiin suojaan liittoutuneiden pommituksilta. Rahaa hän sai Saksassa myytyjen kirjojensa tekijänoikeuksista.

*

Orwell kieltää mahdollisuuden, että Wodehouse olisi voinut olla natsi. Hän oli kirjailijana täysin epäpoliittinen ja Orwellin mukaan juuttunut edwardiaaniseen aikaan niin, ettei hänen kirjoissaan käsitellä mitään, mitä on tapahtunut vuoden 1918 jälkeen. Hän kiistää myös, että Wodehouse olisi millään tavoin ”antibrittiläinen”; hän ei kirjoillaan pyrkinyt tekemään poliittista satiiria brittiläisestä luokkayhteiskunnasta.

Aloitin tämän kirjoituksen tunnustamalla, että Orwell ja Wodehouse ovat lempikirjailijoideni joukossa; mielenkiintoista sinänsä, kuinka erilaisia lähtökohdiltaan he ovat. Orwell on läpeensä poliittinen, minkä hän tunnustaa esseessään ”Miksi kirjoitan”. P.G. Wodehouse taas on läpeensä epäpoliittinen hupikirjailija.

On helppo yhtyä näkemykseen, että kirjoissaan Wodehouse ei käsittele politiikkaa, sen enempää edistyksellistä tai taantumuksellista, oikeistolaista tai vasemmistolaista. Esimerkiksi olisi naiivi tulkinta ajatella, että tekemällä pilkkaa brittiläisestä aristokratiasta tai kirjoittaessaan sellaisista hahmoista kuin Gussie Fink-Nottle tai ”Bingo” Little tai Tuppy Glossop, Wodehouse pyrkisi osoittamaan yläluokan ”rappeutuneisuuden” tai järjestelmän ”mädännäisyyden”. Yhtä naiivia olisi ajatella, että kun kirjoissa palvelijat käskyttävät isäntiään ja vaimot miehiään ja morsiamet kihlattujaan, haluaisi Wodehouse kääntää yhteiskunnan valtarakenteita ympäri. Hän kirjoittaa niin, koska se on hauskaa, ja ilman olemassa olevaa valtarakennetta vitsi ei toimisi. P.G. Wodehouse on varmasti konservatiivi, mutta sellaisella luonnollisella tavalla, ettei sitä voi pitää minkään poliittisen aatteen propagoimisena.

Orwell ei käsittele esseessään Roderick Spoden hahmoa, vaikka tämä oli esiintynyt jo tarinassa ”The Code of the Woosters” vuonna 1938. Kuten tunnettua, Spode on aggressiivinen öykkäri ja wanna-be diktaattori ja fasistisen nuorisojärjestön ”mustapöksyjen” johtaja. Salaa hän on myös naisten alusvaateliikkeen myyjä, minkä hän luonnollisesti haluaa salata kannattajiltaan. Hänen ulkomuotoaan kuvaillaan ”on kuin luontoäiti olisi halunnut tehdä hänestä gorillan, mutta muuttanut mieltään viime hetkellä”. Spode on kirjasarjan vastenmielisimpiä tyyppejä.

Tämän verran Wodehousella on poliittista satiiria: Spode on pilakuva brittiläisestä ”mustapaitojen” johtajasta Oswald Mosleystä. En tiedä, onko tämä yksityiskohta Wodehousen ”vapaudu vankilasta” -kortti, joka todistaa, ettei hän sympatiseerannut fasistijohtajia, mutta varsin rankkaa pilkkaa tehdään äkäpussista alusvaatemyyjästä, joka haluaa Britannian diktaattoriksi.

Kuten Orwell toteaa, Wodehousen kirjoista ei löydy mitään, joka antaisi aihetta epäillä häntä natsiksi tai fasistiksi, pikemminkin päinvastoin.

Entä itse lähetykset sitten? Jos transkriptioihin on luottaminen, ei niissä esitetä mitään propagandaa tai puolustella natseja. Enimmäkseen hän kuvaa niissä internointinsa vaiheita, reippaalla brittiläisellä ”stiff upper lip” -asenteella. Kenties ainut, mistä häntä voi niiden suhteen syyttää, voi olla olojen vähättely tyyliin ”kyllä näihin natsien vankileirioloihin tottuu, vaikka tupakat ovatkin vähissä”. Näin hän tuli viestineeksi maailmalle natsien haluamaa kuvaa siitä, kuinka he kohtelevat vankejaan hyvin. Wodehouse ajatteli naiivisti, ettei hänen lähetyksistään voisi olla mitään haittaa.

Miksi sitten tästä hölmöstä viihdekirjailijasta tehtiin syntipukki tai sijaiskärsijä (Orwell käyttää ilmaisua ”whipping-boy”)? Orwellin mukaan briteillä itsellään oli oma lehmä ojassa (tai kermanekka hukassa): ennen sotaa ja vielä sodan ollessa käynnissä, sekä konservatiivit että vasemmisto vastustivat sotaa Saksan kanssa, tai suhtautuivat siihen ”laimeasti”. Vuoden 1941 tienoilla tapahtui käänne, kun huomattiin että Saksaa vastaan piti sotia aivan tosissaan. Sotapropaganda löysi populistisen maalin: upporikkaan aristokraatin (siitäkin huolimatta, että Wodehouse ei varsinaisesti ollut aivan upporikas).

Orwell huomauttaa, että isoimmat roistot jätettiin tuomitsematta, kun mitättömimpiä oletettuja yhteistyömiehiä jahdattiin. Natseilla oli länsimaissa oikeitakin ihailijoita (Molotov-Trippentrop -sopimuksesta ei sen enempää).

P.G. Wodehouse oli kieltämättä naiivi typerys, mutta hänen tuomitsemisensa oli tekopyhää.

*

Mitä sitten voimme tänä päivänä oppia tästä?

Suhtautuminen Putinin Venäjään muistuttaa 30-luvun suhtautumista Hitlerin Saksaan. ”Kukaan” ei osannut ennustaa Hitlerin hyökkäystä Puolaan, vaikka merkit olivat ilmassa. Samalla tavalla ”kukaan” ei osannut ennustaa Putinin hyökkäystä Ukrainaan, vaikka olisi pitänyt. Jälkiviisaana etsitään nyt heitä, jotka suhtautuivat Venäjään liian ystävällisesti ennen vuoden 2022 avointa sotaa. Sellaisia löytyy aina poliittiselta vastapuolelta.

Venäjällä ovat rampanneet entiset pääministerit kaasuputkikonsutteina ja Sperbankin jäseninä, nykyiset ja entiset perussuomalaiset ottamassa mallia maasta, jossa woke ja luonnonsuojelijat eivät riehu, sekä ne vasemmistolaiset, jotka tottumuksesta ovat kumartaneet itään huomaamatta, että siellä on systeemi vaihtunut. Toisin sanoen, enemmän tai vähemmän ihan kaikki.

Hitler oli Time-lehden vuoden henkiö 1938. Putin oli vuoden 2007.

Kuten vuoteen 1938 länsimaiden linja oli myötäillä ja ymmärtää natsi-Saksaa, länsimaiden linja oli Venäjän suhteen sama vielä Krimin ”Anschlussin” vuonna 2014. Tiettyyn rajaan asti linja oli ymmärrettävä ja järkevä: Venäjän kanssa pyrittiin säilyttämään rauha ylläpitämällä poliittisia, taloudellisia, diplomaattisia ja kulttuurisia suhteita. Mutta mihin rajaan asti?

Omat ennakko-odotukseni Venäjän ulkopolitiikan suhteen karisivat, kun asuin muutamia vuosia Virossa, Latviassa ja Unkarissa. Se ei kuitenkaan estänyt minua toivomasta rauhaa ja hyviä suhteita naapurin kanssa, enkä ole koskaan vältellyt suhtautumasta ystävällisesti tavallisiin venäläisiin.

Odotan, että lähitulevaisuudessa tullaan samalla tavalla tuomitsemaan naiiveja typeryksiä, mutta isoimmat roistot pääsevät koirana veräjästä.

Fätti soundi, särö ja häiriön estetiikka

Musiikki on säveliä ja sävelet soivat tietyillä taajuuksilla, esimerkiksi perus-a soi 440hz:n taajuudella (tai 442, jos olet erikoisuudentavoittelija). Mikään instrumentti ei kuitenkaan soi puhtaasti, vaan sävelen taajuuden ohella soi myös muita taajuuksia, jotka antavat äänelle sen äänenvärin. Instrumentin kielen, soittimen rungon, kaikukopan ja jopa äänentoiston ominaisuudet vaikuttavat sen äänenväriin: silloinkin kun instrumentin kieli (tai ilmapatsas, viritetty kalvo tms.) pyrkii soimaan viritetyllä taajuudella, on mahdotonta kontrolloida kaikkia tekijöitä ja instrumentin molekyylit singahtelevat sinne tänne värähdellen omilla, hieman poikkeavilla taajuuksillaan. Tästä syystä eri soittimet kuulostavat erilaisilta.

Akustisten, käsinvalmistettujen instrumenttien kaudella täysin puhtaasti soivan soittimen valmistaminen oli mahdotonta. Kuinka puhtaaseen ääneen onkaan pyritty, sitä en osaa sanoa, sillä instrumentin oma ääni syntyy juuri sen äänenväristä, joka johtuu ”epäpuhtauksista”. Sitä, miksi Stradivariuksen viulut soivat niin poikkeuksellisen kauniisti, on tutkittu myös tieteellisesti. En kuitenkaan mene sen pidemmälle klassiseen musiikkiin; viulun soinnin analysointi on kuin viinimaistelua, jossa mietitään rypäleen kasvumaaperän vaikutusta viinin makuun, jossa maistetaan piipputupakkaa, vaniljaa tai sitrusta. Itse oluenjuojana tarkastelen mieluummin pop- ja rockmusiikkia.

Sähköisten, synteettisten ja digitaalisten instrumenttien aikakaudella ääntä voidaan käsitellä kuin laboratoriossa ja päästä melko lähelle puhdasta ääniaaltoa.

Esimerkiksi sähkökitara soi melko puhtaasti, kun siitä ottaa yhden sävelen. Siksi populaarimusiikissa sähkökitaraa harvoin kuullaan täysin puhtaana, cleanina. Yleisin ja perinteisin sähkökitaran efekti on äänensärkijä, eli särö. Säröä saa kahtena makuna, joille en ole löytänyt suomenkielisiä käännöksiä: distortion ja overdrive. Särön historiasta on monta tarinaa, mutta yleisimmin se yhdistetään Willie Kizartiin, jonka kerrotaan soittaneen vahvistimella, jonka etukartio oli rikki (joissain lähteissä transistoriputki) ja särisi sen vuoksi soittaessa. Sittemmin vahvistinparkoja on kuritettu, potkittu ja viillelty halutun soundin aikaansaamiseksi ennen kuin kaupalliset äänensärkijät tulivat markkinoille. Overdrivea, eli ”ylikuormitusta” saatiin kääntämällä nupit kaakkoon niin, että äänittäessä ääni säröytyy. Luonnollista overdrivea syntyi blues-miehille, jotka soittivat liian pienillä kamoilla liian kovaa liian suurille yleisöille. Ylikuormituksen saa senkin nykyään pedaalista tai Pro-Toolsista.

Analogisessa äänisynteesissä ääni syntyy oskillaattorin värähtelystä. Tällä voidaan tuottaa jo lähes puhdasta, siniaaltoa noudattelevaa ääntä. Esteettinen ongelma on siinä, että puhdas siniaalto kuulostaa yhtä miellyttävältä kuin korvien tinnitus. Siksi analogisessa syntetisaattorissa on namikka, jolla ääniaallon saa muutettua saha- tai kanttiaalloksi, jotka korvaan kuulostavat ”säriseviltä”, koska äkilliset muutokset oskillaattorissa saavat sen molekyylit liikkumaan vähemmän kontrolloidusti ja tuottamaan poikkeavia taajuuksia, ts. äänenväriä. LFO:n, low frequency oscillatorin avulla syntetisaattorin saa naputtamaan, puputtamaan täi pärisemään. Äänenväriltään rikas, fätti soundi, kuulostaa luonnolliselta ja miellyttävämmältä kuin puhdas ääniaalto.

Digitaalisessa äänenkäsittelyssä ääni on enää vain matematiikkaa ja teoriassa ja idean tasolla tuotetut sävelet ovat puhtaita. Digitaaliseen äänisynteesiin pätevätkin samat periaatteet kuin analogiseen: siihen täytyy keinotekoisesti lisätä häiriötä, jotta se kuulostaisi luonnolliselta.

Nykyaikaisen studiotekniikan aikakaudella on tultu siihen, että mikä tahansa ääni voidaan luoda studiossa synteettisesti ja kaikki ääni on muokattavissa. Kaikki voidaan autotunettaa, kvantittaa ja kompressoida.

Sama tietysti on valokuvauksessa ja kuvankäsittelyssä: kun vaikka Youtubesta katsoo, miten studiokuvaajat käsittelevät kuvia, tuntuu että kuva rakennetaan ottamisen jälkeen Photoshopissa pikseli kerrallaan. Irtohiukset ja roskat poistetaan kuvasta clone stamp -työkalulla ja mallin ihosta pyyhitään kaikki ”virheet” ja epätasaisuudet, mutta ei kuitenkaan poisteta ihon tekstuuria, jolloin iho näyttäisi keinotekoiselta ja kumimaiselta. Oletetaan siis jokin piste, jossa epätasaisuutta on sen verran, että se näyttää luonnolliselta. En mene tässä vaiheessa tekoälyn generoimiin kuviin.

Populaarimusiikin historiassa teknisyyden ja ”virheen” sietämisen suhteen on menty aaltoliikettä. Kun studiotekniikka 60-70 lukujen vaihteessa alkoi kehittyä, kehittyi myös muusikoiden kunnianhimo studiotyöskentelyn suhteen. Sen sijaan, että kappaleet olisi äänitetty yhdellä mikrofonilla ja yhdellä otolla, alettiin viettää studiossa viikkoja levyn soundia hioen. Musiikin tekniselle suorittamiselle vastavetona tuli punk 70-luvun lopulla, joka korosti, että kuka tahansa saa soittaa, vaikka ei osaisikaan ja kitarassa saa olla säröä ja soundissa räkää. 80-luvun mittaan taas syntetisaattoreiden myötä soundi oli siistitympää ja 90-luvun alussa punk keksittiin uudelleen grungen nimellä. Ja niin edelleen.

Nykyään tosin luulen, että punkkaritkin treenaavat ja studiossa haetaan kompressoria ja EQ:ta DAW:ssa hiuksentarkasti hioen sitä juuri oikeanlaista kitaravallia, jossa on tarpeeksi säröä, rosoa ja dynamiikkaa, mutta sillä tavalla kontrolloidusti.

Metallimusiikista voisi kirjoittaa paljonkin (mutta en ole asiantuntija), mutta joku trash-metalli selittää soundimaailmansa jo nimessään ja varhainen black metalli, joka äänitettiin liian kovaa c-kasetille, kuuluikin kuulostaa juuri siltä. Sitten on taas progemetallia ja sinfonista metallia, jotka pyrkivät hyvinkin kontrolloituun äänimaailmaan. Ja sitten on ”metallia”, jota voi soittaa vaikka Vain elämää -ohjelmassa, koska se on niin tuotettua, että sopii iskelmän sekaan.

Grungen jälkeen kenties hipstereiden DIY-estetiikka ja indie-musiikki ovat pyrkineet pois puhtaista soundeista sellaiseen lo fi – kokemukseen, joka on musiikillinen vastine hipstereiden käyttämille kauhtuneille kirppariverkkareille.

Häly, särö, virhe ja epäpuhtaus ovat mielenkiintoinen ilmiö musiikissa. Samalla tavalla kuvataitelijakin saa luonnollisempaa jälkeä likaisella paletilla kuin pursottamalla kankaalle suoraan tehdasvalmisteisia Pantone-luokiteltuja sävyjä, täytyy soundissa olla epäpuhtautta.

Osmo Soininvaara, Vauraus ja aika

Piti blogata Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika (Teos, 2007) aivan muista syistä, mutta Soininvaara näyttää itse aloittaneen blogissaan keskustelun samasta aiheesta otsikolla Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!. Hän ei mainitse kirjoittamaansa kirjaa blogiartikkelissa, mutta bloggauksen on teesi on sama: talouskasvu pitäisi palkkojen nostamisen sijasta suunnata työajan lyhentämiseen. Tämä siksi, että ihminen aidosti nauttii lisääntyneestä vapaa-ajasta, kun taas vaurastuminen tietyn rajan jälkeen ei enää lisää yksilön onnellisuutta.

Luin kirjan aikoinaan sen ilmetyttyä ja se teki vaikutuksen. Työ on seksuaalisuuden ja etnisyyden ohella ihmisen identiteettiä määrittävä tekijä ja siihen liittyvät myytit elävät sitkeinä. Osittain samoja teemoja käsittelevä David Graeberin Bullshit jobs tulikin mainittua aikaisemmassa postauksessa, vaikka en ole varma, liiittyikö se aiheeseen.

Nyt 15 vuotta myöhemmin kirja tuntuu aika heppoiselta ja vähän liiankin yleistajuiselta. Se on aika vapaalla kädellä hahmoteltu utopia, ehkä jopa pamfletti siitä, miltä Suomi näyttäisi, jos jatkuvan kasvun ideologiasta luovuttaisiin. Toisaalta, numeroita ja tilastoja sisältävä kirja olisi ollut huomattavasti työläämpi, ellei mahdoton sekä kirjoittaa että lukea.

Soininvaara ottaa lähtökohdaksi utilitaristien teesin, että politiikan päämäärä tulisi olla yhteiskunnan jäsenien mahdollisimman suuri onnellisuus. Vaikka vaurastuminen tekee ihmisen onnelliksi, tietyn rajan jälkeen sen vaikutus vähenee. Esimerkiksi, jos 5000€ kuussa ansaitseva saa sadan euron palkankorotuksen, ei se tunnu missään. Silti ihmiset raatavat pitkää päivää ja kirjaimellisesti stressaavat itsensä hengiltä työssään. Koko kansantalouden tasolla Soininvaaran mukaan riittävä vaurauden taso saavutettiin 1970-luvulla, eikä tuon saturaatiopisteen jälkeen vaurastauminen ole sanottavammin nostanut onnellisuutta. Sen sijaan ihmisten välinen kilpailu saa aikaan tunteen, että jokaisen pitäisi pysyä vaurastumisen tahdissa: yhden rikastuminen lisää köyhyyden tunnetta muissa.

Lääkkeeksi Soininvaara tarjoaa kilpavaurastumisen vähentämistä ja ”downshiftaamista” (vaikka muotisanaa ei kirjassa käytetäkään). Kirjassa pallotellaan erilaisia mahdollisuuksia tähän, esimerkiksi eri alojen välilllä tehokkuus kasvaa eri tavalla. Eri ihmisillä on eri tarpeita ja erilaiset mahdollisuudet, joten työajan vähentämisestä tulisi sopia kollektiivisesti.

On mielenkiintoinen ajatus verrata viime vuosisadan alun varakkaita säätyläisiä nykyajan keskivertokansalaisiin. Rahaa oli, mutta ei kauheasti kohteita mihin sitä käyttää. Ulkomaanmatkat olivat luksusta ja tehtiin laivalla tai junalla. Lankapuhelimia oli yritysten konttoreissa ja kaikkein varakkaimmissa kodeissa. Ulkomaiset hedelmät olivat eksoottisia ihmeitä. Yleisradio aloitti lähetykset 1920-luvulla ja yksityiskodeissakin oli surisevia vastaanottimia. Vaatteet olivat yksinkertaisia ja käytännöllisiä, pikamuotia ei tunnettu. Samoin autoilu yleistyi 1920-luvulla ja upporikkailla oli varaa omaan autoon.

Nykynäkökulmasta jopa suomalainen työtön elää varakkaammin: on varaa omaan asuntoon ja monipuoliseen ruokaan joka päivä. Jokaisella on kännykkä, televisio ja jopa autoa voi olla varaa pitää, joskaan ei aivan uusinta vuosimallia. Radiota ei kannata edes mainita. Jokainen suomalainen lienee käynyt kerran elämässään ulkomailla ja vähintään Tallinnan piknik-risteilyyn on köyhälläkin varaa.

Kuitenkin sama elintaso eri aikana määritellään köyhyydeksi tai rikkaudeksi. Tästä näkökulmasta tyydyttävää materiaalista vaurautta ei voi koskaan saavuttaa, koska sen määritelmä katoaa koko ajan horisonttiin. Tämähän on tietenkin markkinatalouden idea: sen täytyy kasvaa ja luoda jatkuvasti uusia tarpeita tyydytettäväksi. Kaikki tietenkin tietävät tämän, mutta jopa vasemmistolaiset ottavat annettuna, että kulutusyhteiskuntaan osallistuminen ihmisoikeus, jonka ulkopuolella on vain kurjuutta ja kärsimystä.

Jos tuosta sadasta vuodesta vielä katsoo taaksepäin, on tavallisen ihmisen vauraus oikeastaan pysynyt vakiona rautakaudesta 1800-luvun lopulle: maaseudulla on oltu omavaraisia, mutta ei ole sen päälle saatu mitään. Sitomalla onnellisuus varallisuuteen koko maailmanhistoria typistetään siihen, että ihmisarvoinen elämä on tullut mahdolliseksi oikeastaan vasta modernisaation myötä pienelle länsimaiselle eliitille jos sillekään. Varallisuus (ja siitä seuraava onnellisuus) on toki suhteellista, mutta se suhteellisuus tulisi sitoa johonkin muuhun, kun koko ajan kauemmaksi katoavaan kulututusyhteiskunnan keinotekoiseen tasoon.

Tai kuten eräs mieleen jäänyt sanomalehtiotsikko kiteytti ”vähävaraisella ei ole varaa edes kohtuulliseen kulutukseen”. Ei tietenkään ole, sehän on vähävaraisen määritelmä. Sen sijaan, että kysyttäisiin onko ihmisellä katto pään päällä ja ruokaa lautasella ja pääsy terveydenhoitoon, ollaan huolissaan siitä, kuinka varakkuuden ulkoisten merkkien toistaminen ei onnistu kaikilta. Olen kenties huono vasemmistolainen siinä mielessä, että mielestäni kerskakulutuksen ei tulisikaan olla mahdollista kaikille. Varmasti moni tästä pahoittaa mielensä ja argumentoi, että minä lapsettomana en tiedä kuinka ikävää on, kun köyhän perheen lapset joutuvat menemään tavallisissa vaatteissa kouluun, kun siellä muilla on muotivaatteet ja uudemmat puhelimet.

Jos ihmisten onnellisuus sidotaan elintasokilpailun mukana pysymiseen, täytyy kamppailla pelkästään pitääkseen samaa suhteellista tasoa. Toki jokaisella on vapaus tavoitella rikastumista, mutta koko kansakunnan tavoitteeksi se on monessakin mielessä paitsi kestämätön, myös mahdoton. Yritin tästä kirjoittaa aikaisemmin otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo. Jos yhteiskunnallisen tasa-arvon eetos on se, että meidän kaikkien tulisi olla rikkaita/menestyneitä/kuuluisuuksia/voittajia, ei se ole edes loogisesti mahdollista.

Kuten Soininvaara kirjoittaa, köyhtyminen kuitenkin vähentää onnellisuutta. Oletettavasti rautakaudella ihmiset olivat yhtä onnellisia kuin tänä päivänä, mutta jos nykyihminen siirrettäisiin sen ajan kaskiviljelyyn ja savutupaan, olisi se hänelle suoranaista helvettiä. Ehkä sadan vuoden päästä ihmiset elävät kuten Wall-e -animaation avaruusalusihmiset, jotka pitävät meidän aikamme korkeintakin elintasoa sietämättömänä ja täynnä epämukavuutta.

Jos aikajänteeksi valitaan sadan vuoden sijasta esim. 30-40 vuodeksi, niin omana elinaikananikin Suomi on muuttunut: lapsuudessani 80-luvulla ei tunnettu edes oliiveja. Tuntemattomia olivat myös sushi, Tiktok ja dvd. Kulutusmahdollisuudet ovat räjähtäneet sen jälkeen. Tästä huolimatta 80-lukua kutsuttiin nousukaudeksi, mutta nykyään eletään huolipuheen aikaa: poliitikot oikealta vasemmalle maalailevat kuvaa kurjistuvasta Suomesta. 80-90 -lukujen vaihteeseen osui lama, josta oikeasti seurasi monelle taloudellista kurjistumista (vaikkei 1860-luvun nälänhätään verrattavaa). Monille perheille se tarkoitti köyhtymistä ja julkisella sektorilla leikattiin roimasti. Meidänkin perhettä konkurssi koetteli ja vieti lapsuuteni suhteellisessa köyhyydessä, mutta jos katson tilannetta henkilökohtaisen piirin ulkopuolella, ei 90-luvun lopulla ihmisten elintaso ollut sellainen, että se olisi estänyt tyydyttävän elämän. Moni suhtautuukin 90-lukuun nostalgialla.

Kirjan alkupuolella perustellaan yllä olevalla tavalla Soininvaaran ajatus siitä, että talouskasvu kannattaisi rahan sijasta ottaa vapaa-aikana. Seuraavat luvut käsittelevät sitä, kuinka tähän käytännössä voitaisiin päästä ja miten työajan vähentäminen voisi toimia eri aloilla. En erittele niitä sen tarkemmin, vaan kommentoin pikemminkin perusideaa.

Erittäin mielenkiintoinen väliotsikko on Soininvaaran kirjan sivulla 135: ”Työvoimapulaa ei tule”. Alaluku on alle kaksi sivua pitkä, mutta sen idea on että työajan lyheneminen pysähtyi 1990-luvun alussa, osin laman vuoksi, vaikka tuottavuuden kasvu on jatkanut kasvamistaan. Oikeastaan tämä kohta oli se, jonka vuoksi palasin tämän kirjan pariin: kuinka voi olla, että samaan aikaan valitamme työvoimapulaa, että työttömyyttä? Ymmärrän kohtaanto-ongelman ja rakenteellisen työttömyyden, mutta silti sekä työttömyys että työvoimapula läpäisevät koko yhteiskunnan: työttömyys voi kohdata korkeasti koulutettuja, silti uskomme narratiiviin, että tekoäly korvaa lakimiehet, kirurgit, kirjailijat ja opettajat, puhumattakaan suorittavasta työstä, mutta siitä huolimatta mm. EK:n mukaan ulkomaalaisia työntekijöitä tarvittaisiin vuosittain 40 000, ja suomalaiset työttömät pitäisi pakottaa etuisuuksia leikkaamalla mihin tahansa töihin. Miten nämä kaikki väitteet voivat pitää paikkansa samassa todellisuudessa? Tuottavuus kasvaa jatkuvasti, mutta työaika ei ole 1980-luvun jälkeen lyhentynyt. Soininvaaran tavoin mielestäni tulisi tähtäin työajan vähentämisessä.

Kuten sanottua, työnteko on sidoksissa vahvasti ihmisen identiteettiin. Työtä tehdään luterilaisella jääräpäisyydellä: se on rangaistus paratiisista karkoittamisen ohella. Epäilyttävää on jo pelkästään se, että jos joku tekee työtä, josta nauttii. Työ on sellaista, josta tulee selkävaivoja ja stressiperäinen vatsahaava. Työajan vähentäminen tuntuu moraalittomalta: edelliset sukupolvet rakensivat tämän maan raatamalla kellon ympäri ja tulevat sukupolvet vaativat nelipäiväistä työviikkoa? Sehän on vähintään kommunismia, ellei jopa pahempaa.

Pikemminkin yhteiskunta on rakentunut siten, että tehdään mieluummin turhaa työtä ja tuotetaan turhia hyödykkeitä ja luodaan uusia tyydytettäviä tarpeita, vain jotta laskennallisesti saataisiin työpaikkoja ja verotuloja, jotta voitaisiin ylläpitää korkeaa kulutusta, jota virheellisesti kuvittelemme korkeaksi elintasoksi, ja jotta taloudellinen kasvu jatkuisi ja systeemi pysyisi pystyssä. Esimerkkinä aikaisemmin mainitsemani mainostoimisto, jossa väännetään ylitöinä radiomainoksia. Firma maksaa korkeaa palkkaa työntekijöilleen ja veroja, joilla ylläpidetään yhteiskunnan julkisia palveluita. Näin ihmisillä on myös varaa ostaa niitä asioita, joita firman radiomainoksissa mainostetaan. Olemme niin tottuneet tähän, että emme kyseenalaista ilmiselvää kehäpäätelmää tai sitä, onko tämän ylläpito stressiperäisen vatsahaavan arvoista.

Miltä avaruusolennot näyttävät

Kymppiuutisten kevennyksenä nähtiin eilen pätkä Meksikon kongressin oudosta näytelmästä, jossa kongressissa esiteltiin avaruusolioiden ruumiita. Näemmä HS ja YLE:kin ovat tehneet asiasta uutiset. Ufoaktivisti Jaime Maussan väitti olevan 1800-vuoden takaa ja peräisin jostain muusta kuin ”maanpäällisestä evoluutiosta”.

On hämmästyttävää, miten ihmismäisiä avaruusolennot ja ufomiehet ovat. Sanana humanoidikin tarkoittaa ihmisenkaltaista. Nämäkin muukalaiset muistuttavat ihmistä, mitä nyt ovat vähän pienempiä, kallo suipompi ja sormia on vain kolme. Olennoilla näyttäisi olevan kaksi silmää ja suu, kuten ihmisillä. Kolmesormisia käsiään niiden voi kuvitella käyttävän työkalujen hyödyntämiseen kuten ihminen ja jalkoja kävelemiseen pystyasennossa.

Populaarikulttuurissa muitakin yhteneväisyyksiä löytyy: avaruusolennot tyypillisesti kommunikoivat äänen värähtelyiden avulla (ts. puhumalla) kuten me ja ovat älykkäitä ja tietoisia ja käyttävät teknologiaa. Usein muukalaisilla on myös jokin kirjoitusjärjestelmä. Näitä asioita ei kuitenkaan näistä jäänteistä voi päätellä.

En lähde erittelemään kaikkia yhteneväisyyksiä, mutta poimin tuon kahdella jalalla ja pystyasennossa kulkemisen. Aika usein populaarikulttuurissa avaruusolennot kulkevat pystyasennossa kuten ihmiset, niin näyttäisivät myös nämä meksikolaiset alienit tekevän.

Pystyasennossa kulkeminen liittyy ihmisen evoluutioon 6-7 miljoonan vuoden takaa, kun ihmisapinat siirtyivät sankemmista metsistä ruohottuneille savanneille. Tutkijat eivät ole aivan yksimielisiä siitä, mitä kaikkea etua ihmisen edeltäjälle tarkkaan ottaen pystyasennosta oli, mutta ilmeisesti savannin korkeassa heinikossa näki pidemmälle ja kulkeminen helpottui ja eturaajat jäivät vapaaksi muuhun käyttöön. Gorillan tavoin rystysillä kulkevasta esi-ihmisestä suoraselkäiseen homo erectukseen meni muutama miljoona vuotta ja fossiilien perusteella kehitys oli vaiheittaista.

Onkin hämmästyttävää, että toisella planeetalla elävät humanoidit ovat käyneet läpi samat kehitysvaiheet. Ovatko nekin jossain kehityksen vaiheessa laskeutuneet puusta ja lähteneet eksoplaneettansa savannia tarpomaan takajaloillaan?

Kun puhutaan evoluutiosta, maanpäällisestä tai ”ei-maanpäällisestä”, ihmisten mielikuvavissa ne näyttävät aina menevän tiettyä suunnitelmaa noudattaen, heilläkin jotka eivät kieltävät minkään suunnittelijan olemassaolon.

Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä

Lomalla kesälukemista kirjakaupan karkkihyllystä, eli pokkarivalikoimasta etsiessäni käteen osui George Orwellin Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Olen sen tietenkin lukenut moneen kertaan ennenkin, mutta en omistanut vielä omaa kappaletta, joten ostin sen pehmeäkantisena itselleni 8 eurolla (kuten tunnettua, kovat kannet eivät minulle suuriakaan merkitse). Suurin osa esseistä muuten löytyy alkuperäiskielellä täältä, en jaksa tarkistaa mitkä kaikki, koska pokkaripainoksessa ei ole sisällysluetteloa. Suomenkielisten esseiden suomentaja Jukka Kemppinen on myös jättänyt muutamia esseitä pois verrattuna englanninkieliseen kokoelmaan.

Kokoelma kuitenkin sisältää ne kaikkien tuntemat kirjoitukset, kuten ”Miksi kirjoitan” ja ”Hirttäminen”, sekä sympaattiset ”The Moon Under Water” ja ”Kuppi kuumaa teetä” sekä nimikkoesseen norsun ampumisesta. Jostain syystä ”Kun ammuin norsun” herättää mielikuvia norsusafarista tai jostain muusta lähes koomisesta tilanteesta (kansikuvassa elefanttia roikutetaan kuumailmapallosta, en tiedä miksi), mutta kyseessä on äärimmäisen surullinen ja traaginen tarina. Kukapa haluaisi ampua vapaaehtoisesti norsua, eläintä joka näyttää yhtä aikaa surulliselta mummolta ja tuhatkiloiselta alastomalta vauvalta.

Kirjallisuusesseitä edustavat mm. laaja essee Henry Milleristä (Valaan vatsassa) ja hieman suppeampi Mark Twainista (”Laillistettu velmuilija”) vielä lyhyempi Kiplingistä (”Kiplingin kuoltua”). Omassa kappaleessani Kravun kääntöpiiriä (Gummeruksen v. 1962 julkaisema) on itse asiassa takakannessa lainaus Miller-esseestä: ”Kravun kääntöpiiri omalla tavallaan erittäin menestyksekkäästi tavalla luonut siltaa ajattelevan ja ajatuksista piittaamattoman ihmisen välillä.” P.G. Wodehousen puolustuspuhe käsittelee paitsi kirjallisuutta, myös politiikkaa.

Mielenkiintoisen osan muodostavat sotaa ja 30-40 -luvun politiikkaa käsittelevät tekstit, esim. ”Kosto on Karvas” ja otteet sota-ajan päiväkirjasta. Jälkiviisaus on viisauden lajeista amatöörimäisin, ja siksi on avartavaa lukea aikalaislähteitä, jotka kuvaavat tapahtumia kun niistä ei ole vielä päästy muodostamaan ajan myötä selkeää kuvaa.

Palannen mahdollisesti näihin myöhemmin ja teen sieltä joitain nostoja, jos tämän blogin aiheet muuten loppuvat kesken.

LISÄYS 14.9.
Niin&Näin-lehden uudessa numerossa (3/23) näyttäisi olevan kolme artikkelia Orwellista ja verkossakin yksi bonusartikkeli Rebecca Solnitin romaanista Orwell’s Roses (2021, ei suomennettu), mutta ei niistä aiheista, joista itse ajattelin kirjoittaa, joten ehkä minunkin pitää julkaista tässä blogissa lyhyt artikkelisarja Orwellista.

George Orwellhan on tunnetuimpia moderneja kirjailijoita, joita paljon lainataan, mutta tunnetaan vain pintapuolisesti lainausten määrään nähden. Kuten sanottua, harva kirjailija on saanut oman adjektiivinsa ja sitä voi käyttää aina, kun haluaa osoittaa olevansa yhteiskunnallisesti valveltunut, antiautoritaarinen ja kirjallisesti sivistynyt: Kela kusi mun hommat, ihan orwellia! (vaiko sittenkin kafkamaista?)

Jo pelkästään Orwellin tunnetuin teos 1984 on mainettaan huonommin tunnettu muualta kuin meemeistä, mutta muukin tuotanto ansaitsee huomiota.

Elämää ilman älypuhelinta ja älypuhelimen kanssa

Helsingin Sanomissa toimittaja Juho Kankaanpää kertoo, ettei ole koskaan omistanut ns. älypuhelinta.

Itsekin kuuluin heihin, jotka viimeiseen asti kamppailivat älypuhelinta vastaan. Ihmiset pitivät sitä varsin outona ja siihen suhtauduttiin kuin johonkin vammaan.

”Ai niin, kun Jonilla ei oo sitä älypuhelinta.”
”Mulla on vanha käyttämättä jäänyt älypuhelin, haluisitsä sen?”

Vaikka olihan se hyvä keskustelunaloittaja kaivaa seurassa esiin se vanha nokialainen, jossa ei ollut edes kameraa. Kun muut pöydän ympärillä menivät nettiin, minä selailin vanhoja tekstiviestejä.

Mobiilitarpeita varten minulla oli Samsungin tabletti, jonka ohjelmoitu vanheneminen oli edennyt niin pitkälle, että sen käynnistyminen kesti jotain 3 minuuttia ja wifi:ssä se pysyi 15 sekuntia kerrallaan. Sillä kuitenkin esim. luin sähkökirjoja bussissa. Tarvittaessa tabletti kulkee laukussa siinä missä kirja ja muistiinpanovälineetkin (jotka minulla ovat aina mukana).

Ainoat asiat, joihin välttämättä tarvittiin mobiililaitetta olivat nettipankki ja bändiasioiden sopiminen Whatsupissa. Olin yrittänyt muita taivutella käyttämään Facebookin messengeriä, jota voi käyttää myös pöytäkoneelta, mutta kaikki eivät ole Facebookissa.

Sitten 2 vuotta takaperin Nordea päätti, että tunnuslukusovellus ei enää toimi vanhassa tabletissani. Tästä ei tullut edes mitään muuta ilmoitusta kuin että ”kokeile hetken kuluttua uudestaan”. Nordean asiakaspalvelubotin kanssa vääntäessä ja puoli tuntia asiakaspalveluun puhelimessa jonottaessa alkoivat hermot palaa (asiakaspalvelija ei osannut kommentoida asiaa mitenkään) ja laitteet lentää seinään.

Marssin lähimpään matkapuhelinmyymälään ja ostin halvimman älypuhelimen: mitkään ominaisuudet eivät kiinnosta, aivan sama ja haistakaa paska, antakaa se nyt vain tähän käteen, että saan sen mahdollisimman nopeasti käyttöön ja maksettua rästiin menneet laskuni.

Vielä varsin pitkään älypuhelin oli boikotissa ja kirjoituspöydän ylälaatikossa, josta otin sen vain pankkiasioita hoitaakseni. Siinä oli prepaid-liittymä ja puhelimena toimi sama vanha nokialaiseni.
Sitten tarvitsin töissä Microsoftin varmenne-applikaatiota. Myös työpuhelimeni on vanhempaa mallia, eikä tukenut sovellusta, joten jouduin asentamaan sen omalle puhelimelleni ja varmuuden vuoksi aloin kantaa sitä töihin. Sen jälkeen minulla oli mukana kaksi puhelinta.

Pikku hiljaa nokialainen alkoi jäädä kuitenkin kotiin. Ns. oikeita puheluitahan ei kukaan enää soita, paitsi mummoni, joka hänkin siirtyi lopullisesti kantoalueen ulkopuolelle reilu vuosi sitten. Nykyään se vanha puhelin on siellä työpöydän laatikossa, eikä edes ladattuna.

Aika moneen asiaan nykyisin älypuhelin on välttämätön. Kuljen busseilla ja käytän vuokrapyöriä, joiden käyttöön tarvitsen älypuhelimen. Matkaliput ja festariliput tulevat sähköisinä sähköpostiin ja niiden tulostaminen olisi liian hankalaa. Kuuntelen paljon podcasteja ja äänikirjoja. Sosiaalinen elämä on pikaviestipalveluissa ja sosiaalisessa mediassa, ilman niitä et ole olemassa.

Kuvia harvemmin tulee puhelimella otettua. Olin aikoinaan ahkera järkkärikuvaaja, mutta nykyään kuvaan vähemmän, juurikin siksi, että kulttuurimme on niin kuvien kyllästämä, koska kaikilla on kamerat jatkuvasti mukanaan. Saahan järkkärillä toki parempia kuvia, mutta se jää näkymättömiin, kun kaikki kuvat katsotaan nykyään puhelimen ruudulta.

Chess.com on mukava myös puhelimessa.

Rumpujen soittoa treenatessani kuuntelen puhelimesta Spotifyn kautta kuulokkeilla musiikkia tai bändin kanssa tehtyjä demoja ja soitan siihen päälle. Tai vähintään puhelimen metronomia tarvitsen. Treeniksen kalenterivaraus tehdään Google-kalenterin kautta.

Aamulla herään puhelimen herätyskelloon. No okei, se oli olemassa vanhassakin puhelimessa.

Aika moni älypuhelimen ominaisuuksista on nykyään välttämätön ja vielä useampi elämää helpottava. Ehkä on turhaa taistella virtaa vastaan vain periaatteen vuoksi.

Luen kuitenkin fyysisiä paperikirjoja ja kirjoitan paperiseen muistivihkoon julkisella paikalla. Ne sentään aiheuttavat riittävää ihmetystä ohikulkijoissa, jotta voin tuntea olevani poikkeuksellinen.

Miksi Starbucksissa nimet kirjoitetaan väärin?

Postmodernissa asiakaspalvelukulttuurissa korkein yksilöllisyyden kokemus on, kun Starbucksin barista kirjoittaa nimesi pahvikuppiin. Kiihkeätempoisessa city-kulttuurissa olisi vaivaannuttavaa, jos asiakaspalvelija oikeasti muistaisi nimesi ja vanhaan kyläkaupan henkeen jäisitte juttelemaan säästä. Sen sijaan asiakkaat parveilevat ruuhkaisen tiskin takana ja kiireiset baristat heiluvat kuin Formula 1:n pit stopilla. Yksilöllinen, personoitu asiakaskokemus saavutetaan sillä, että barista kirjoittaa nimesi pahvikuppiin mustalla tussilla.

Itsehän en ole käynyt Starbucksissa kuin kerran, jollain Interrail-reissulla olisikohan vuonna 2007, kun jossain päin Saksaa oli aamuvarhain junan vaihto ja Starbucks oli ainoa auki oleva kahvila siihen aikaan, ja suurin osa tiedoistani tästä kahvilaketjusta perustuu populaarikulttuuriin. En muista, että kahvi olisi ollut kummoista, ja ongelmahan on siinä, että pahvimukista hyväkin kahvi maistuu halvalta. Kuitenkin juuri pahvimuki on se juttu: mummot kahvittelevat posliinikupeista, nuoriso litkii laihaa lämpimän maidon makuista lattea isoista pahvimukeista, jotka voi ottaa mukaan. Ja mikä tärkeintä: siinä on tussilla oma nimi.

Kun Suomessa avattiin ensimmäinen Starbucks Helsinki-Vantaan lentokentälle, ihmiset jonottivat sinne tunteja ennen sen avaamista. Toisaalta, niin he jonottivat Burger Kingiinkin. Työntekijiöitä sortavat, paikallisia kulttuureita ja pienyrittäjiä tuhoavat, yksilöllisyyttä tasapäistävät ja luontoa roskaavat kansainväliset megaketjut ovat supersuosittuja, vaikka nuoriso muuttuisi miten tiedostavaksi.

Tärkeä osa Starbucks-ideologian interpellaatiota on, että asiakas on anonyymi, kuka tahansa, osa massaa, mutta silti hänellä on nimi, jolla barista häntä kutsuu. Asiakas on valmis maksamaan pahvimukillisesta kahvia extraa saadakseen aidon Starbucks-kokemuksen, jossa hänen nimensä kirjoitetaan mukiin, mahdollisesti väärin.

Kaikkein taianomaisin hetki onkin, kun nimi kirjoitetaan väärin. Jos kaikki nimet kirjoitettaisiin päin honkia, olisi se ammattitaidottomuutta, mutta on tärkeä osa rituaalia, että osa nimistä kirjoitetaan väärin.

”Mikä sun nimes on?”
”Hynri, yy:llä.”
”Henri?”
”Eikun HYNRI, YY:llä, mähän sanoin!”
”Okei, Henry.”

Näin Hynri saa ainutlaatuisen, mieleenpainuvan kokemuksen, joka korostaa hänen yksilöllisyyttään. Jos hänen nimensä olisi kirjoitettu oikein, olisi hän edelleen ollut kuka tahansa, mutta väärin kirjoitettu nimi nostaa hänet esiin massasta. Hän tuntee lievää ärtymystä, jonka kuitenkin peittävät oikeassa olemisen riemu ja ylemmyydentunne. Hän saa oman ”ettekö te tiedä kuka minä olen” -hetkensä. Hän postaa asiasta sosiaaliseen mediaan ja näin Starbucksin logo saa lisää näkyvyyttä. Sitä paitsi, mitä hauskaa olisi olla milleniaali, jos nimesi olisi pelkkä ”Henri”, eikä edes ironisesti?

Tämä voi olla tai olla olematta tietoinen strategia Starbucksilta, mutta se toimii siitä huolimatta. Starbucksin liikevaihto oli vuonna 2019 26,5 miljardia dollaria. Maailmassa on valtioita, joilla on pienempi valtionbudjetti.

Starbucks on niille, jotka hankkivat tatuointeja samalla periaattella kuin vuonna 2007 laitettiin gif-kuvia MySpace-sivulle. Kaikki kuvat ovat jo kopion kopioita. Autenttinen olemassaolo on 2020-luvun kulutuskulttuurissa lähes mahdotonta. Ainoastaan virhe voi olla repeämä toiston ketjussa ja saada aikaan kokemuksen yksilöllisyydestä. Siitä mahdollisuudesta voi jopa maksaa.

Marcus Aurelius ja antiikin self help

On mieltä rauhoittavaa sellaisia antiikin filosofeja kuten Senecaa, Plutarkhosta ja nyt viimeisimpänä Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja. Tai oikeastaan kuuntelen jälkimmäistä äänikirjana siivotessani, mikä vain korostaa sen roolia toimistotyöläisen mielenrauhakirjana. Stoalaisten maltilliseen ehdottomuuteen on helppo tuudittautua, jos siihen suhtautuu vastaanottavaisesti eikä lähde liikaa kritisoimaan.

Suurilta osin tämäkin on self helpiä, joka on yllättävän samanlaisena pysynyt viimeiset kaksi tuhatta vuotta Tommy Hellstenin päiviin saaakka. Marcus Aureliuksen mietiskelyt koostuvat aforismeista, joita on helppo laittaa huoneentauluihin tai Instagram-päivityksiin. Niissä on paljon viisautta, mutta myös paljon sellaista, jonka voisi sanoa myös joku elämäntapavalmentaja (”Esineisiin ei kannata kiukkuaan purkaa; ne kun eivät siitä hiukkaakaan piittaa”). On kuitenkin jotenkin hienompaa lukea (ja kuunnella) antiikin suurmiesten ajatuksia, jotka ovat muuttuneet osaksi maailmanhistorian kulttuuriperintöä kuin personal traineriksi ryhtyneen entisen parturikampaajan blogia.

Ehkä poikkeuksena, että harva tämän päivän elämäntapavalmentaja suosittelisi itsemurhaa yhtä avoimesti ratkaisuna ongelmiin. Marcus Aureliukselle kuolema ei ole juttu eikä mikään ja jos elämä tuntuu epämiellyttävältä ratkaisu on helppo: joko oppii kestämään elämää tai poistuu siitä. Jokainen kuolee joka tapauksessa, joten miksi turhaan viivytellä elämässä, jota inhoaa?

Tämä äänikirjaversio ei sisällä esipuhetta eikä minulla ole käsillä mitään hyvää selitysteosta (enkä jaksaa googlettaa), mutta olisi mielenkiintoista tietää enemmän Marcus Aureliuksen uskontosuhteesta. Hän viittaa jatkuvasti jumaliin, jotka ohjaavat kaikkea maan päällä. En ole varma, viittaako hän persoonallisiin jumaliin (kreikkalaisten Zeus mainitaan) vai pikemmiin jumaluuksiin abstrakteina hyveinä, kuten kreikkalaisessa ajattelussa usein tehdään. Kuitenkaan kristinuskon jumalasta ei ole kyse, vaikka kristillisellä vuosisadalla eletäänkin.

Wikipediasta löytyy joitain elämänkertatietoja: kuten tiedetään, Marcus Aurelius oli Rooman keisari toisella vuosisadalla ajanlaskun jälkeen. Pasifisti hän ei ollut: hän kävi käytännössä koko elämänsä sotaa germaaneja vastaan. Myöskään askeetti hän ei ollut, tai ainakaan luopunut kaikista maallisista nautinnoista siitä päätellen, että hänellä oli 13 lasta. Myös oopiumia hän käytti vaivoihinsa. Ehkä stoalainen tyyneys on helpompi saavuttaa kovissa kipulääkkeissä.

Kuulun heihin, joilla on vahva taipumus depressioon, ahdistukseen, mutta myös katkeraan negatiivisuuteen ja silloin seuraavanlaiset ehdottomat mietelauseet auttavat, kun ne ottaa vastaan liikaa kyseenalaistamatta: ”Ihmiselle ei koskaan tapahdu mitään, mitä hän ei luontonsa puolesta kykenisi kestämään.” Jo itsessään edelläolevan lauseen uskominen on stoalaista: jos uskot siihen, se toimii, vaikkei se olisikaan totta. Puhumattakaan siitä, että itse voisin elää stoalaisten ideaalien mukaan. Mutta mielikuvat itsestäni mielenrauhaltaan järkkymättömänä, sankarin sisäistäneenä ideaaliyksilönä tuntuvat miellyttäviltä, ja eikö se ole parempi kuin ajatella masentavia ja ahdistavia ajatuksia? Aurelius puhuu hyveellisyydestä niin voimakkaasti, että alkaa itsekin pitää itseään hyveellisenä. Luultavasti aiheetta.

Olen ihminen joka aamusta iltaan kiroaa pieniä asioita: miksi ei voi jäädä sänkyyn nukkumaan, miksi silmiä kirvelee, miksi ihoa kutittaa, miksi vaatteet hiertävät, miksi leipä on homeessa, miksi kengässä on kivi, miksi muut ihmiset perseilevät liikenteessä, miksi työmatkapyöräily hiostuttaa, miksi pitää mennä töihin, miksi netti hidastelee ja tässä on vasta ensimmäiset kolme varttia päivästäni. Marcus Aurelius kehottaa heräämään reippaasti, niin kuin ihmisluonnolle on sopivaa (nukkuahan osaavat järjettömät luontokappaleetkin) ja olemaan raivoamatta elottomille esineille ja ennen kaikkea lopettamaan valittamisen, koska ulkoisia asioita ei voi kuitenkaan muuttaa, joten niistä valittaminen on turhaa ja kaikki niiden aiheuttama kiusa on vain omassa päässä. Tämän tietysti olisi voinut sanoa se parturikampaaja personal trainerkin, mutta jotenkin mieluummin uskon 2000 vuotta sitten elänyttä filosofi-keisaria.

Huomattavaa on myös, että vaikka suurin osa aforismeista esitetään ohjeina: tee näin tai älä tee noin, Aurelius on otsikon mukaisesti kirjoittanut kirjan itselleen, eikä välttämättä edes muiden ihmisten luettavaksi. Kaikilla elämäntaito-oppaiden kirjoittajilla on aina vähän käärmeöljyä kainalossaan: mikä sinä olet minua neuvomaan ja vieläpä pyytämään rahaa siitä? Aurelius ei neuvo muita kuin itseään.

Stoalaisen filosofian ja buddhalaisuuden yhtäläisyydet ovat maallikollekin selviä: molemmat korostavat turhista nautinnoista kieltäytymistä ja kärsimyksen poistamista hyväksymällä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa. Myös Marcus Aurelius suosittelee ”halun sammuttamista”: on parempi toivoa, ettei haluaisi asioita kuin toivoa niiden saamista. Olen melko varma, että joku on tutkinut antiikin maailman ja kaukoidän yhteyksiä tämän suhteen, nehän olivat tiiviimmät kuin mitä yleisesti on ajateltu ja Aleksanteri Suuren avattua tien itään, tuli sieltä buddhalaisia vaikutteita antiikin Kreikkaan, mutta enpä tällekään jaksa etsiä lähdettä.

Aureliuksen maailmankuva on optimistinen; yksi versio siitä, joka myöhemmin sanallistetaan ”elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Aureliukselle luonto ja jumalat ovat yhtä, eikä mikään mikä tapahtuu ”luonnostaan” tai ”jumalten tahdosta” ole hyvää tai pahaa. Koska mikään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, kaikki riippuu omasta suhtautumisestamme siihen. Stoalainen elämänfilosofia juontaa juurensa tästä: on turha valittaa, jos lomapäivänä sataa — ei sille kuitenkaan voi mitään. Samoin keho sairaistaa, kipuilee ja rappeutuu luonnostaan, joten on turha murehtia luonnollista prosessia. Äärimmäisenä tapauksena kuolemaan voi suhtautua välinpitämättömästi.

Tällaisen elämänfilosofian kritiikin kohdat ovat ilmeiset: Aurelius kuvaa ihmisen mieltä ”linnakkeeksi”, johon mikään vihollinen ei voi tunkeutua, mutta jälkeen päin on osoitettu, että kenties emme olekaan oman linnakkeemme herroja, tai ainakin että linnamme kellarissa asustaa monenlaisia mörköjä. Mielemme ”linnakke” on yhtä lailla materiaa kuin muukin kehossamme ja altis materiaalisille muutoksille. Keskushermoston häiriöt ja aivojen välittäjäaineiden muutokset voivat tehdä elämästä linnassa myrskyisää. Aureliuksen vastaus tällaiseen hourailuun olisi todennäköisesti itsemurha, kenties hieman liian radikaali vaihtoehto laajemmalti sovellettavaksi. Toisekseen: äärimmilleen vietynä esimerkiksi välinpitämätön suhtautuminen lähimmäisten kuolemaan on oire psykopatiasta, mikä lienee yleisin stoalaisten apatheian, tunteiden kontrollin, kritiikki.

Mutta kuten sanottua, jos tätä ei ota liian tosissaan, tarjoavat vahvat aforismit mielenrauhaa. Mitä siitä, jos ne eivät olekaan totta: olinko murehtimatta aivan turhaan?