Olen seurannut Iranin tapahtumia syrjäsilmällä parikymmentä vuotta. Kiinnostuin siitä aikoinaan sosiaalisessa mediassa, joka aloitteli olemassaoloaan 2000-luvun alussa. Silloin alusta oli Facebookin edeltäjä Orkut, joka ei ollut kovin suosittu Suomessa (kenties nimestä johtuen), mutta omana aikanaan levisi mm. Brasiliassa, Intiassa ja juurikin Iranissa sekä Virossa, jossa asuin siihen aikaan. Sittemmin Google sulki palvelun, jotta se ei kilpailisi sen lanseeraaman Google+:n kanssa.
Orkutiin saattoi perustaa ryhmiä kuten Facebookiin ja siellä oli useita Irania politiikkaa käsitteleviä ryhmiä, joita seurasin. Monet nuoret olivat tyytymättömiä teokratiaan ja shariaan ja luonnollisesti suhtauduin heidän kamppailuunsa sympaattisesti. Sittemmin kukaan meistä ei ole enää nuori, mutta systeemi ei ole siellä muuttunut.
Iranilaisten oppositio vaikutti ryhmien perusteella moninaiselta ja hajanaiselta. Oli lukuisia ryhmiä, jotka kaipasivat länsimielistä demokratiaa, lukuisia ryhmiä jotka julistivat iranilaisten alkuperäistä islamia edeltävää uskontoa zarathustralaisuutta, ryhmiä jotka kaipailivat takaisin Reza Pahlavia ja shahin valtaa. Sekä tietenkin natsistisia ryhmiä, ovathan iranilaiset niitä alkuperäisiä arjalaisia erotuksena arabeista, jotka ovat seemiläisiä ja joiden kanssa iranilaiset ovat huonoissa väleissä virallisesti ja epävirallisesti (Orkut ei sensuroinut hakaristejäkään kovin aktiivisesti). Näiden vastapainona oli ryhmiä Iran–Israel-ystävyysseuroja.
Vahvasti otettiin kantaa myös Persianlahden puolesta: arabit nimittäin poliittisista syistä ovat halunneet vaihtaa vakiintuneen nimen Arabianlahdeksi. Naurettavia merenlahtien nimimuutoksia on tapahtunut siis aikaisemminkin.
Vuonna 2009 tyytymättömyys kulminoitui laajoihin mielenosoituksiin vilpillisiksi koettujen presidentinvaalien vuoksi, kun istuva konservatiivinen presidentti Mahmoud Ahmadinejad julistautui voittajaksi. Vapaaehtoisista koostuvat fanaattiset Basij-miliisijoukot tukahduttivat mielenosoitukset kovalla kädellä. Mielenosoitusten symboliksi nousi 26-vuotias nainen Neda Agha-Soltan, jonka tarkka-ampuja ampui kadulle. Jo silloin eli vahvana toivo, että nyt ajatollahien valta kaatuu.
Sittemmin mielenosoituksia on ollut jatkuvasti. Näistä huomionarvoinen on vuosi 2022, jolloin 22-vuotias nainen Mahsa Amini kuoli ”moraalipoliisin” käsittelyssä jouduttuaan pidätetyksi ”säädyttömästä” pukeutumisesta, koska ei ollut käyttänyt hijabia. Jälleen nuori nainen nousi mielenosoitusten symboliksi. Mielenosoituksia kuvattiin siihen astisista suurimmiksi ja kuolonuhreja oli lukuisia. Toivo eli vahvana, että viimein tapahtuisi todellisia yhteiskunnallisia muutoksia.
Viimeksi joulukuussa baarissa pöytääni lyöttäytyi nuorehko iranilaismies, joka mielellään kertoi kotimaansa poliittisesta tilanteesta (itse asiassa hän puhui 20 minuuttia sekunninkaan taukoa pitämättä, kunnes minun piti mennä) ja hän ennusti, että Iranissa valta tulee vaihtumaan aivan pian. Israel oli iskenyt Iraniin edellisenä kesänä, mihin keskustelukumppanini suhtautui myönteisesti.
Jo muutaman viikon sisällä nykyiset mielenosoitukset alkoivat Teheranissa.
*
Heille, joille asia ei ole entuudestaan tuttu, tiivistys Iranin poliittisesta järjestelmästä. Noin teoriassa Iran on tasavalta, jossa on presidentti ja parlamentti, jotka valitaan vaaleilla. Käytännössä valtaa kuitenkin pitää uskonnollinen johtaja, suurajatolllah Ali Khamenei, joka on alkuperäisen Ruhollah Khomeinin seuraaja. Iranilla on siis islamilaisen vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen ollut vain kaksi johtajaa. Ajatollahilla ja hänen johtamallaan uskonnollisella neuvostolla on veto-oikeus lakeihin ja he myös valitsevat vaalien ehdokkaat. Todellinen valinnanvapaus vaaleissa siis jää silmälumeeksi. Silloin, kun valituksi on tullut maallistuneempia poliitikoita, on virinnyt toivoa systeemin rauhanomaisesta muutoksesta. Käytännössä mikään ei ole kuitenkaan muuttunut ja siksi viimeisimmissä vaaleissa äänestysprosentit ovat jääneet olemattomiksi.
Ajatollah hallitsee suoraan myös Vallankumouskaartia, armeijaa armeijan sisällä. Vallankumouskaarti on sekä poliittinen että taloudellinen voima ja sen oligarkit pyörittävät miljardibisneksiä.
Iran ja Saudi-Arabia ovat olleet tukkanuottasilla ainakin Iranin vallankumouksesta asti. Siihen asti ne olivat ainakin teoreettisesti olleet lännen liittolaisia, nyt Iran on vahvasti länsivastainen valtio, jolle Yhdysvallat on ”suuri Saatana”. Saudi-Arabia (ja muut Arabian niemimaan pikkuvaltiot) ovat Yhdysvaltain liittolaisia. Ulkopolitiikan lisäksi jakava tekijä on, että Iranin islamin suuntaus on shiia, kun taas arabit ovat enimmäkseen sunnimuslimeja.
*
Liimatainen kertoo kirjassaan, kuinka vaaliehdokkaita saatetaan hylätä esimerkiksi sen vuoksi, että heillä on liian siisti parta. Oikeaoppisella muslimimiehellä toki on harottava risuparta.
Yllä mainitusta tuli mieleen, mitä Isabel Madariaga kirjoittaa Iivana Julman elämäkerrassa: 1500-luvulla ortodoksimunkeilta kiellettiin parrattomuus, koska pederastia, eli suomeksi munkkien keskinen homoilu oli laajalle levinnyt ongelma selibaattia harrastavissa luostareissa ja pelättiin nuorempien veljien siloposkien viettelelevän toisia munkkeja sodomian syntiin.
Ehkä tässä on kyse samasta ilmiöstä. Oli uskontokunta mikä hyvänsä, homouden houkutusta vastaan taistelu tuntuu olevan tärkeä asia.
*
Iranin tilanne jo aikoinaan sai minut esittämään kysymyksen: miksi diktatuurit pysyvät vallassa, jos kukaan ei niitä kannata? Täytyyhän siis olla diktaattorin lisäksi ainakin jokin ihmisryhmä, joka haluaa diktatuuria?
Liisa Liimatainen esittää kirjassaan Riikinkukko ja kameli (Rosebud 2022) arvion vuoden 2009 mielenosoituksista kirjoittaessaan, että konservatiiveja Iranissa on tavallisesti kannattanut n. neljännes äänestäjistä. Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Susanne Dahlgren puhuu Ylen haastattelussa n. viidenneksestä. Bruno Jäntti viittaa Ulkopolitiikka-lehdessä 2023 julkaistussa artikkelissaan hollantilaisen tutkimussäätiö Group for Analyzing and Measuring Attitudes in Iran tutkimukseen vuodelta 2023, jonka mukaan vain 15% iranilaisista kannattaisi islamilaista tasavaltaa. Otos oli 200 tuhatta haastateltavaa, mutta tulosta saattaa vinouttaa se, että haastateltavista viidennes asui Iranin ulkopuolella (Jäntin artikkelissa prosenttiluvut ovat väärin päin).
Torstain Helsingin sanomien jutussa ajatollahien kannatusta kuvataan alun perinkin marginaaliseksi ja että uskonto vain sattui olemaan vuonna 1979 kaikkia shaahin valtaan tyytymättömiä yhdistävä tekijä. Toisaalta heti vallankumouksen jälkeen pidetyssä perustuslakia koskevassa kansanäänestyksessä islamilaista tasavaltaa kannatti 99,3 % äänestäjistä. Usko muutokseen varmasti oli kova, mutta kuten tavallista, vallankumous söi lapsensa ja sen jälkeisessä terrorissa murhattiin tuhansia, etupäässä heitä jotka olivat ottaneet ”vapauden” ja sen sellaisen liian kirjaimellisesti.
Eräs olettamus on, että nykyhallinnolla on vahva kannatus maaseudulla: varakkailla maanomistajilla on perinteisesti ollut vain menetettävää modernisaatiossa. Perinteisesti kaikkialla maalaisväestö on ollut konservatiivisempaa ja uskonnollisempaa. Varsinkin nuoret keskiluokkaiset teheranilaiset ovat kaivanneet demokratiaa, vapautta ja länsimaalaista kulutuskulttuuria. Kuitenkin talousongelmien, inflaation ja kuivuuden vaikuttaessa kaikkiin väestöryhmiin, myös muut kuin kaupunkilaiset nuoret ovat alkaneet kapinoida.
Modernisaatiota yritettiin jo 1950-luvulla Mohammad Mosaddeghin aikoina. Mosaddegh oli poliittiselta suuntautumiseltaan nationalisti, mutta hän ajoi runsaasti sosiaalisia uudistuksia, jotka paransivat köyhimpien asemaa. Hänen kohtalokseen koitui yritys kansallistaa Iranin öljyvarat, jonka seurauksena britit ja USA järjestivät vallankaappauksen, joka toi shaahin valtaan.
Myös shaahi yritti modernisoida maata puolipakolla. Erityisesti hänen maareforminsa oli varakkaiden maanomistajien epäsuosiossa; siinä jaettiin rikkaan eliitin maata varattomille. Uudistuksista huolimatta lopulta shaahiin ei ollut tyytyväinen oikein kukaan: toiset halusivat enemmän edistystä, toiset eivät mitään muutosta ja hänen tuhlaileva elämäntyylinsä oli liikaa kaikille.
Olen kuullut väitettävän myös, että islam olisi ulkoa tuotu epäiranilainen ilmiö ja että kansaa sortaisi todellisuudessa jokin ulkoinen tekijä. Verkossa törmäsin jopa huhuun, jonka mukaan Basij-joukot olisivat etnisiä arabeja, mutta tämä vaikuttaa lähinnä salaliittoteorialta. Näkisin tämän iranilaisten omaksi selitykseksi sille, miten oma kansa voi sortaa itseään. Samalla tavalla Suomessa vuoden 1918 tapahtumia jo aikalaiset selittivät, että taisteltiin venäläisiä joukkoja vastaan, ei toisia suomalaisia. Edellä mainittu keskustelukumppani kertoi, että Iranissa iranilainen musiikki ja kulttuuri on kielletty uskonnollisista syistä ja hänelle islam oli ulkoa päin tuotua kulttuuria (hänen sanavalintansa oli kutsua ilmiötä ”rasismiksi”).
Kirjassa Iran: huntu ja Haaste (Rauhanpuolustajat 2009) Liisa Liimatainen haastattelee tavallisia iranilaisia, joista osa on pappisvallan vastustajia, osa kannattajia. Kannattajissa on aivan tavallisia ihmisiä, taksikuskeja, leipureita ja insinöörejä. Kirja on kirjoitettu Ahmadinejadin presidenttikaudella ja haastateltujen mukaan elämä on aidosti parantunut. Ahmadinejad on populisti–konservatiivi, joka presidenttikaudellaan tuli tunnetuksi räväköistä mielipiteistään ja möläytyksistään.
Trumpin johtama Yhdysvallat on asettanut Irania kohtaan talouspakotteita. Tämä on toisaalta nostanut konservatiivien kannatusta ja saanut kansalaiset kannattamaan vallitsevaa järjestelmää; kokemus siitä, että kansainvälinen yhteisö kohtelee Irania epäreilusti, on aito. Toisaalta monet mielenosoitukset ovat saaneet alkunsa heikentyvän talouden johdosta, joka taas on seurausta pakotteista; Iran on luonnonvaroiltaan rikas ja teollisesti kehittynyt valtio.
Huomiota ovat herättäneet Trumpin lausunnot, joissa hän on luvannut jopa konkreettista sotilaallista apua Iranin mielenosoittajille. Ulkoinen uhka jopa vahvistaa nykyhallintoa: vallassa on autoritäärinen kurkunleikkaajaroisto, mutta hän on sentään meidän autoritäärinen kurkunleikkaajaroistomme. Ulkoisten interventioiden historia Lähi-idässä osoittaa, että demokratiaa ei ole sotavoimin saatu vietyä oikein minnekään.
Tämän kääntöpuolena on se, että vaikka nykyhallinto ei nauttisi laajaa kannatusta, oppositiolla ei ole tarjota selkeää vaihtoehtoa, jonka taakse kaikki tyytymättömät ryhmät voisivat asettua.
Aina kun uutisoidaan, kuinka kansa taistelee sortajaa vastaan, unohdetaan sortaja on sitä samaa kansaa. Venäjän hyökättyä Ukrainaan jouduttiin pohtimaan, kannattavatko ”tavalliset” venäläiset sotaa vai Putin yksinkö siellä taistelee. Trumpilla on vahva kannatus Yhdysvalloissa. Itse asiassa Trumpilla on kannattajia myös Yhdysvaltain ulkopuolella.
*
Jälleen siis Iranissa mellakoidaan ja uutiset ja sosiaalinen media odottavat henkeään pidätellen: joko nyt? Tällä hetkellä levottomuudet ovat laantumaan päin.
Miliiseihin varmasti valitaan psykopaattisimpia roistoja mitä löytyy, mutta jossain vaiheessahan heidänkin täytyy kyllästyä ampumaan aseettomia nuoria kaduille. Mutta saavutetaanko mielenosoituksilla aitoa muutosta?
En ole itse kovinkaan toiveikas. Systeemi pysyy pystyssä niin kauan kuin sillä on kannatusta.
